tarja.ranta-ala-aho@kaleva.fi
Vaalisalaisuus on ja pysyy. Kansalaiset kertovat auliisti mielipiteensä siitä, kuka pärjäsi vaalikeskustelussa. He arvostelevat oma-aloitteisesti vaalimainoksia, naureskelevat vaalikoneiden antamille äänestyskehotuksille, mutta harva äänestäjä kertoo, ketä tai mitä puoluetta tuli lopulta äänestettyä.
Mutta yksi poikkeus on. Vihreitä äänestävät kertovat mielellään ratkaisustaan. On eri asia antaa äänensä keskitietä kulkevalle ympäristöystävälliselle sivistyneistölle kuin äänestää pelottavaa sosialistia, vallantäyteistä demaria tai ilkeää porvaria. Keskustalla taas maalaisliiton leima istuu tiukassa. Näin väitetään.
Ja tottahan on, että vihreät koetaan edelleen antipoliittiseksi puolueeksi. Sitä se oli jo syntymässään, mutta epäpoliittisuus on yhä tärkeä osa puolueen imagoa. Ja mikäs siinä: asiasta on ollut julkisuudessa enemmän hyötyä kuin haittaa.
Vihreät mielletään myös fiksuiksi, ajatteleviksi ja moderneiksi. Kukapa nyt ei haluaisi kuulua joukkoon, jos ei muuten, niin edes noita älykköjä äänestämällä.
Viikko sitten käytyjen vaalien jälkeen vihreyden tunnustaminen on entistä helpompaa. Mielipidemittauksissa menestyneet vihreät ovat vaalivalvojaisissa vaali toisensa jälkeen joutuneet toteamaan, ettei gallupkannatus toteutunut todellisuudessa. Mutta nyt tuli lisäpaikka, että pamahti.
Vihreyden tunnustaminen on helppoa myös siksi, että ympäristöteemat ja nimenomaan ilmastonmuutos nousivat vaalikeskusteluissa voimakkaasti esiin. Vihreät pääsivät loistamaan tiedoillaan, jotka on hankittu vuosien varrella.
Kuka voisi vähätellä teemaa? Vih-reys on siksi tarttunut muihinkin puolueisiin. Maailman kannalta se on tietysti erinomaista. Muutkin puolueet ovat huomanneet, että vihreät arvot ovat suosittuja ja turvallisia. Nyt jokaisessa puolueessa laidasta laitaan asuu pieni vihreä poliitikko.
Viherpiipertäjiä tai hörhöjä, näin Vihreän liiton kannattajia haukuttiin alkuvaiheessa. Oli helppo tuhahdella, kun televisio näytti kuvapätkää puoluekokouksesta, jossa lettipäiset kokousedustajat tai rastapäät kutoivat sukkia aikansa kuluksi. Kuvia ei enää näy, mutta ei ole enää juuri hörhöjäkään. Vaihtoehtoväestä on sukiutunut siistejä city-vihreitä.
Vihreiden johto on toki joutunut yhä selittelemään edustajiensa toilailuja: Markus Draken huumekohu edellisissä vaaleissa muistetaan yhä ja joku mainitsee vielä Rosa Meriläisen minihameenkin, kun puhe kääntyy vihreisiin, mutta muutoin meno on tasaista, joskus turhankin tasaista.
Suomessa vihreiden asema on vakiintunut päinvastoin kuin monessa muussa Euroopan maassa. Puolue pääsi hallitusvastuuseen kymmenisen vuotta sitten, kun muualla sellaista ei olisi voinut ajatellakaan. Itse asiassa Suomi oli ensimmäinen länsimaa, jossa vihreät otettiin mukaan hallitukseen.
Sitä kautta tuli poliittista uskottavuutta sekä äänestäjien että muiden puolueiden silmissä.
Onneksi vihreys ei ole kuitenkaan kokonaan menettänyt lennokkuuttaan ja rohkeuttaan. Ei voi kuin nostaa hattua Heidi Hautalalle siitä, että hän uskaltaa panna kampoihin änkyränä ja pahasuisenakin pidetylle eduskunnan puhemies Paavo Lipposelle.
Kun politiikka koetaan tylsäksi, mielikuva turvallisesti kansalaistottelemattomista vihreistä virkistää kummasti.