Puoluekokoukset ovat foorumeita, joissa linjataan politiikkaa ja kohotetaan henkeä. Tänä kesänä kaikkien koolla olevien puolueiden keskeinen tähtäyspiste on ensi kevään eduskuntavaalit. Näin oli vihreilläkin viime viikonloppuna.
Kokouksessa tosin tähyiltiin kauemmaksikin, vuoden 2012 presidentinvaaleihin, kun kokoussalissa tehtiin ehdotus kansanedustaja Pekka Haaviston nostamisesta puolueen presidenttiehdokkaaksi.
Ajatus sai heti ilmaa alleen, ja moni seikka puoltaisikin Haaviston ehdokkuutta. Hän on jokseenkin ryvettymätön hahmo, hän on kuulunut vihreiden kantaviin voimiin jo parin vuosikymmenen ajan ja hänet tunnetaan yhteistyökykyisenä henkilönä. Kansainvälisten tehtävien hoito on tuonut Haaviston meriittilistalle osaamista, joka mahdollistaisi hänelle suotuisat vertailut moniin kilpaileviin presidenttikandidaatteihin.
Ylipäätään puolueen on myös pakko kokeilla jo jotain muuta nimeä kuin Heidi Hautalaa, joka on kaksissa presidentinvaaleissa vajonnut jäännösprosenteille.
Olennaisinta vihreille on kuitenkin pitää tässä vaiheessa katse eduskuntavaaleissa. Puoluekokouksessa usko menestykseen oli niin vahva, etteivät kaikkien jalat oikein pysyneet maan pinnalla. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Niinistö esitti tavoitteen vaalivoitosta, joka nostaisi puolueen yhdeksi neljästä merkittävimmästä poliittisesta liikkeestä. Lausunto kieli jonkinlaisesta poliittisesta keväthuumasta.
Uskottavaa Niinistön näkemyksessä on se, että jos puolue pääsisi yhdeksi neljästä suuresta, sen tavoitteita ei hallitusneuvotteluissa voisi sivuuttaa niin kuin tähän asti. On kuitenkin pakko kysyä, mikä ihmeen mullistus nostaisi puolueen kannatuksen tuollaiseen lentoon. Vihreiden suosiokäyrässä voi parin viime vuoden aikana nähdä myönteisesti tulkiten korkeintaan yhden prosenttiyksikön nousun.
Keskusta ja SDP, kokoomuksesta puhumattakaan, ovat nyt yli kymmenen prosenttiyksikön päässä. Jos tulos on vaalien jälkeen samantyyppinen, vihreiden ei kannata esittää järeitä ultimaatumeita. Niitä tuskin nähtäisiin silloinkaan, jos vihreät harppaisivat merkittävään vaalivoittoon.
Tarpeen vaatiessa puolue todennäköisesti nielisi vielä yhden ydinvoimalaluvankin, jota nyt kärttää Fortum. Tämä tosin lisäisi riskiä, että osa puolueen kannattajista karkaisi ärhäkämpää ydinvoimanvastaista linjaa vetävän Paavo Arhinmäen vasemmistoliiton taakse. Ihanteiden myynnistä vallan alttarillehan vihreitä on oman puolueen sisältä syytetty jo nyt.
Jos vihreät taas heittäytyy neuvotteluissa hankalaksi, tulevan hallituksen kahdella suurella pääpuolueella on mahdollisuus täydentää joukkoa vihreiden sijasta esimerkiksi perussuomalaisilla. Soinilaisten kahlitsemisesta hallitusvastuuseen olisi etua niin SDP:lle, keskustalle kuin kokoomuksellekin.
Jos vihreät siis ensi keväänä asettaa hallitusneuvotteluissa liian jyrkkiä ehtoja, tie voi nopeasti viedä oppositioon. Sitä tuskan ja turhautumisen tietä puolue pyrkii kaikin keinoin karttamaan.