Vihreiden puoluejohdolla on täysi työ esittää uskottavaa yleispuoluetta, kun puoluekokous linjaa liikettä entistä radikaalimpaan suuntaan.
Vihreiden kannatus valtakunnallisissa mielipidemittauksissa liikkuu 8-10 prosentin välillä. Puolue sai viime eduskuntavaaleissa 8 prosenttia äänistä ja 223 564 ääntä. Kuitenkin puolueella on jäseniä ilmoituksensa mukaan vain noin 2 500. Se on hieman vähemmän kuin on esimerkiksi yksin kristillisdemokraattisen puolueen naisjärjestöllä.
Kansalaisten halukkuus kuulua puolueisiin on Suomessa muutenkin laskussa, mutta millään muulla varteenotettavalla puolueella ei epäsuhta jäsenmäärän ja kannatuksen välillä ole niin suuri kuin vihreillä. Ja jos jäseniksi hakeutuvat vain "vihreistä vihreimmät", ero sisäisen keskustelun ja yleispolitiikan välillä voi olla hyvinkin suuri.
Se saattaa selittää jotain viikonloppuna pidetyn Hämeenlinnan puoluekokouksen päätöksistä. Kun mitään erityisiä henkilökysymyksiä ei ollut vatvottavana, kaikki tarmo ja huomio liittyi politiikan sisältöön. Erikoisin puoluekokouksen päätöksistä oli nostaa vihreiden tavoitteeksi kirkon ero valtiosta.
Puheenjohtaja Tarja Cronberg ilmoitti heti, ettei tavoitetta ryhdytä käytännössä edistämään. Päätään puistelivat myös puolueen monet muut kokeneet poliitikot. Puolue siis hyväksyi periaatteen, jonka mukaan sen johto ei aio toimia.
Kirkon ja valtion ero oli mukana jo sosiaalidemokraattien kuuluisassa Forssan periaateohjelmassa vuonna 1903, ja yhä se on toteutumatta. Vasemmistokin on tyytynyt vallitsevaan tilanteeseen jo toistasataa vuotta. Ainoa poliittinen seuraus vihreiden päätöksestä on leimautuminen huonosti harkittuja vaatimuksia esittäväksi puolueeksi.
Poliittisesti kovemman luokan linjauksia ovat uuteen periaateohjelmaan ilmestyneet tiukat kannanotot Nato-jäsenyyttä ja ydinvoimaa vastaan. Kummatkin ovat asioita, joita vihreiden voi poliittisena liikkeenä odottaakin vastustavan. Tosiasia kuitenkin on, että hallitukseen on vaalien jälkeen vaikea päästä, jos tällaisiin päätöksiin hirttäydytään liian tiukasti kiinni.
Puoluejohto oli yrittänyt jättää itselleen liikkumatilaa mutta epäonnistui siinä. Kun periaateohjelmaan tehdään puoluekokouksessa yli 200 muutosesitystä, se kertoo joko järjestödemokratian tilasta tai järjestön kaaoksesta. Hämeenlinnasta ulospäin jäänyt vaikutelma oli se, että asiat karkailivat puoluejohdon käsistä.
Toki on jo tuttua, että vihreiden puoluekokoukset sujuvat vapaammin kuin muiden puolueiden ennalta suunnitellut askelmerkit omissa kokouksissaan. Mutta jäljelle jää silti kysymys siitä, mitä vihreät varsinaisesti tahtovat. Edustavatko hyvin kapeasta järjestökentästä nousevat radikaalit vaatimukset puolueen todellista linjaa ja kannattajien mielipiteitä vai eivät?
Kysymys on vuoren korkuisena puheenjohtaja Cronbergin edessä, kun hän tavoittelee vaaleissa puolueelleen 10 prosentin kannatusta, 20 kansanedustajan tavoitetta ja paluuta hallitukseen. Samalla hänen edessään on henkilökohtainen haaste eli pyrkiminen kansanedustajaksi Pohjois-Karjalasta ilman vaaliliittoa. Se vaatisi yli kymmentä prosenttia vaalipiirin äänistä.
Pienten vaalipiirien kohtuuttoman korkea tosiasiallinen äänikynnys on aito ongelma Suomen vaalijärjestelmässä. Mutta muutosta on vaikea saada aikaan niin kauan kuin äänikynnys hyödyttää erityisesti suuria puolueita. Ne eivät hevin ryhdy huonontamaan järjestelmää kannaltaan huonommaksi. Silti niitä pitää painostaa tekemään niin toimivamman demokratian nimissä.