Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Sodan synnyttämät kriisit suljetaan yleensä pois, kun pohditaan talouslamasta nousun keinoja. Ratkaisu on väärä. Sodan luoma lama on tietysti taustaltaan erilainen kuin "normaali" rauhan ajan romahdus. Siitä ei silti pääse mihinkään, että vaikeuksiin on etsittävä ulospääsy, olivat syyt mitkä hyvänsä.
Ovatko sodat sitä paitsi edes poikkeuksia "normaalista" vai onko pikemminkin päinvastoin? Joka tapauksessa tuoreimman finanssikriisin jälkeistä maailmaa ja uusia etenemistapoja pohdittaessa ei kannata ohittaa suurten sotien kokemuksia.
Esimerkiksi ensimmäinen maailmansota pisti uusiksi paitsi Euroopan poliittisen kartan myös koko aiemman kansainvälisen talousjärjestyksen. Vapaakauppa ja kansainvälinen kilpailukapitalismi haavoittuivat pahasti sodan juoksuhaudoissa, haastajiksi ilmaantuivat kommunistisen Neuvosto-Venäjän lisäksi protektionismi, kartellit ja nationalistinen talouspolitiikka.
Suomi kulki tässä valtavirrassa - eikä vain siten, että itsenäinen Suomi oli oikeastaan sodan lapsi, maailmansodan sivutuote. Vaikuttavimpia tuon kauden luomuksia olivat Saksan mallin mukaan - ja Saksan uhkaa vastaan - perustetut puunjalostusteollisuuden myyntiyhdistykset eli vientikartellit. Niiden kaari kantoi vuodesta 1918 aina 1990-luvulle.
Kartellien perusidea oli yhdistää suomalaisten tuottajien voimavarat, valloittaa yhdessä asemia kilpailluilla maailmanmarkkinoilla ja kääntää tällä tavoin mahdollisimman vuolaat vientitulovirrat kotimaahan.
Saman kauden tulokkaita olivat myös valtionyhtiöt. Niillä haluttiin edistää kansakunnan kehitystä nopeutetulla teollistamisella, liian hitaina ja heikkoina pidetyt markkinavoimat kärsimättömästi ohittaen.
Kolmas vuodesta 1918 lähtenyt suuri linja oli oman maatalouden edistäminen. Tavoitteena oli valtiollista itsenäisyyttä vahvistavan elintarvikeomavaraisuuden luominen, tarvittaessa protektionistisella tullipolitiikalla. Taustana olivat vuosien 1917-1918 traumaattinen riippuvuus tuontiviljasta ja tuonnin pysähtymistä seurannut nälkäkriisi ja punakapina, joka sai sytykettä myös maaseudun tilattoman väestön kurjuudesta. Tätä kautta kuvaan tuli mukaan myös maanomistusolojen uudistamisen.
Näin Suomi liittyi Itä-Euroopan muiden uusien valtioiden tavoin osaksi "vihreää vallankumousta", radikaalia maanomistuksen uudistusaaltoa. Ensimmäisessä maailmansodassa romahtaneista Venäjän ja Itävalta-Unkarin imperiumeista irtautuneissa agraarisissa reunavaltioissa oikeastaan kaikissa tavoiteltiin syvällisiä maareformeja heti itsenäisyyden toteuduttua.
Uudistusten kärki kohdistui useimmiten vierasperäisen suurmaanomistaja-aatelin mahdin murskaamiseen ja pienviljelijöiden aseman parantamiseen. Suomessa vivahteet olivat hiukan toiset. Täällä päätavoitteita olivat metsäyhtiöiden maanvaltauksen rajoitukset ja itsenäisen talonpoikaiston vahvistaminen. Osatilan vuokraajista tehtiin maanomistajia vuoden 1918 torpparilain mukaisilla edullisilla lunastushinnoilla, ja muutenkin itsenäisen, omistavan maanviljelijäluokan asemaa lujitettiin.
Vihreä vallankumous Itä-Euroopassa johti parhaimmillaan talonpoikaiston yhteiskunnalliseen nousuun ja poliittisten voimasuhteiden agraarivaltaisuuteen, joka ohjasi osin myös muuta talouskehitystä. Maailmansotien välistä Suomea ei aiheetta ole kutsuttu talonpoikien tasavallaksi, siinä määrin suotuisasti kasvoivat maanviljelijöiden tulot ja siinä määrin tukevasti agraarisuunta määräsi politiikan perusrytmin.
1920-luvun taitteen vihreä vallankumous oli sodan synnyttämää syvää kriisiä seurannut käännekohta, tihentynyt rakennemuutosten vaihe, joka määritteli tulevaisuutta pitkäksi ajaksi eteenpäin. Samaa mallia voi soveltaa myös nykytilanteeseen ja kysyä, onko nyt havaittavissa sellaisia suuria muutospaineita, jotka ohjaisivat tietä nykyisen talouskriisin raunioilta kauas tulevaisuuteen?
Etsimättä mieleen tulee maailmanlaajuinen tarve ilman, vesien ja muun luonnon puhdistamiseen ihmiskunnan aiheuttamalta likaantumiselta. Globaali luonnonsuojelu ja päästöjen tuntuvat leikkaukset ovat ajankohtaisia ja kiireellisiä hankkeita aivan riippumatta siitä, mihin suuntaan ja mistä syistä ilmasto muuttuu. Ilmaston ilmeinen lämpeneminen seurauksineen aiheuttaa tietysti vielä lisäpaineita sopeuttaa yhdyskuntia, rakentamista ja tuotantoa muuttuviin oloihin.
Jos ja kun toimet saadaan toden teolla ja maailmalaajuisina käyntiin, edessä voi siintää uudenlainen vihreä vallankumous: elämäntapojen muutokseen yhdistyvä "vihreän" teknologian investointien huikea nousu. Parhaimmillaan tämä voi johtaa talouden ja kulttuurin kukoistukseen.
Onnellisten tähtien alla edetessään vihreä maailmanvallankumous olisi parasta laman ja apatian torjuntalääkettä. Oikein hoidettuna välttämättömyydestä voisi tulla hyve, pelätyistä uhrauksista talouskasvun lähde. Suomen vahvalle teknologiateollisuudelle ja energiaosaamiselle tällainen jättiprojekti avaisi huikeita etenemismahdollisuuksia.
Muutama paha mutka on vielä matkassa. Iso asia on, kyetäänkö kansainvälisesti todella sopimaan tehokkaista pelisäännöistä. Vielä isompi asia on, kyetäänkö maailman väestönkasvu panemaan kuriin, esimerkiksi Kiinan mallin mukaisella yhden lapsen politiikalla. Tässä asiassa on helppo olla yhtä mieltä Pentti Linkolan ja täysin eri mieltä paavien ja mullahien kanssa: kasvavilla väkimäärillä puhtaalle ilmalle, vedelle ja luonnolle voi jättää lopulliset jäähyväiset.