Kolumni

Viholliskuvat ylitettiin jatkosodan Suomessa, sotavangit tekivät maataloissa töitä ja he pääsivät samaan pöytään syömään

Historioitsija Jonathan Glover muistuttaa meitä ”moraaliresurssien” haavoittuvuudesta.

Historioitsija Jonathan Glover muistuttaa meitä ”moraaliresurssien” haavoittuvuudesta. Glover on koonnut 1900-luvun tapahtumia, joissa ihmisyyden ydin on hukattu ja miljoonat ihmiset ovat menettäneet henkensä poliittisten ja uskonnollisten raja-aitojen molemmin puolin (Humanity 1999).

Samalla hän kuitenkin osoittaa inhimillisyyden ja myötätunnon pilkahduksiin, joita kaikesta huolimatta kohdataan sodan tai muun tuhon keskellä.

Kotoisaksi esimerkiksi moraaliresursseista poikkeusoloissa käyvät jatkosodan vuodet, kun maatiloille sijoitettiin töihin tuhansia neuvostoliittolaisia sotavankeja. Pohjoissuomalaiset sota-ajan lapset ja teini-ikäiset muistelivat tutkimuksessamme kohtaamisiaan vankien kanssa, ja kertomukset todistivat viholliskuvien, vihapuheen ja ennakkoluulojen ylittämisestä; arjen moraalisankaruudesta ja vastarinnasta.

Vankeja kohtasi pohjoisessa helposti. Oulussa ja Kemissä oli isot vankileirit, mutta pienempiä leirejä toimi muun muassa Pelsolla, Limingassa ja Ivalossa. Limingan leiri perustettiin 4.7.1941, mutta se lakkautettiin jo 18.8.1941, eikä ehtinyt olla varsinaisesti toiminnassa.

Leireiltä vankeja toimitettiin työvoimaksi maantie- ja voimalaitosrakennuksille, satamiin ja savotoille, mutta sodan jatkuessa yhä enemmän yksityisille maatiloille paikkaamaan rintamakomennusten aiheuttamaa työvoimapulaa. Sotavangille maatilasijoitus takasi tuntuvasti paremmat olot kuin leirillä tai yleisissä töissä.

Vangit välitti tiloille kunnan työvoimalautakunta. Sen tuli myös huolehtia vankien vartiointia, majoitusta ja ruokailua koskevien sääntöjen sekä siviilien ja vangin kanssakäymisen kieltävien asetusten noudattamisesta. Vangille ei saanut antaa mitään, eikä häntä saaneet edes puhutella muut kuin vartijat ja työnjohtajat. Määräyksen rikkomisesta saattoi seurata sakot tai vankeutta.

Vangin mahdollinen vaarallisuus aiheutti huolta. Tulija oli viholliskansaa, jonka sanomalehdet ja filmikatsaukset usein esittivät epäinhimillisenä, raakalaismaisena ja saastaisena. ”Ryssä” oli ajan normaalisanastoa. Vihapuhetta ei suitsittu lainsäädännöllä kuten nykyisin, vaan ennakkoluuloja ruokki myös – sodankäynnin tapaan – valtiojohtoinen propaganda.

Tyrnävällä vankien hakijaa peloteltiin, että ”nehän ryssät tappaa sinut”. Hakumies vaihdettiin, ja tämä körötteli vankien kanssa kotiin suomeksi jutellen. Monet vangeista oppivat kieltä jo leirillä, ja joukossa oli myös paljon suomensukuisia vankeja.

Toisessa paikassa aprikoitiin, että jos vanki onkin ”joku rikollinen”. Asenne kuitenkin muuttui, kun tutustuttiin ja vanki ryhtyi töihin, ja voitiin todeta, että ”tämä taitaaki olla tavallinen ihminen”. Monella tilalla vankia ryhdyttiin varsin pian kohtelemaan kuin renkiä, jolloin lainkaan kaikkien, varsin yksityiskohtaisten määräysten noudattamista ei pidetty tarpeellisena.

Vangin edellytettiin tekevän lujasti töitä, ja useimmat muistelivatkin vankia erityisen ahkerana. Tyypillisesti muisteltiin myös yhteistä ruokailua sekä sitä, ettei vankia pantu yöksi lukkojen taakse. ”Ei se nyt meijän koti oo vankila”, kommentoi eräs vanginpidon säännön rikkomista.

Saman pöydän ääressä ruokailu kuului maaseudun tapakulttuuriin ja siten osoitettiin vangille yhdenvertaisuutta. Rengin asemaan solahtanutta vankia ei haluttu eristää, vaan häneen haluttiin tutustua. Niinpä ystävyyssuhteita ja romanssejakin syntyi.

Olemme tulkinneet vangin inhimillisen kohtelun ja sääntöjen rikkomisen hiljaiseen vastarintaan asettumiseksi. Voidaan puhua moraalisesta kulttuurista, joka ilmeni kenties vain kahden yksilön välillä, mutta se näyttäisi levinneen myös laajemmaksi suhtautumis- ja toimintatavaksi. Vankeja otettiin mukaan kyläilyreissuille ja eri perheissä olleiden vankien sallittiin tavata toisiaan. Vangit saattoivat käyskennellä keskenään kylänraitilla tai käydä uimassa. Tällaisella hiljaisella vastarinnalla ei vastustettu puolustusvoimia tai viranomaisia, vaan asetuttiin maatilan arkeen sopimattomia ja hölmöinä pidettyjä sääntöjä vastaan.

Inhimillinen kohtelu ei tietysti ole sotavankiajan koko kuva. Tiedämme, että katastrofaalisena talvena 1941-1942 vankileireillä ja raskaissa töissä nääntymykseen ja tauteihin kuoli ainakin 19 000 vankia. Myös muistelijat tiesivät vankien pahoinpitelyistä. Vangin uurastus saattoi perustua leirille palauttamisen pelkoon tai sillä uhkaamiseen.

Myötätunnon osoittaminen edellyttää toisen ihmisen näkemistä yksilönä. Suhtautumista alistetussa asemassa olevaan määrittää myös, kuten eräs haastatelluista asian totesi, ”miten yleensä ihmisiin suhtautuu”.

Yhteiset kokemukset edesauttavat samaistumista. Erään talon emäntä lohdutti nuorta itkevää vankia tämän ikävöidessä äitiään. Meille kerrottiin monista pienistä myötätunnon osoituksista. Yhdessä yleisimmistä leipä lennähti vankileirin aidan yli.

Outi Kerätär Autti on tutkijatohtori ja Marjo Laitala väitöskirjatutkija Oulun yliopistossa.

Juttua muokattu 11.7. kello 20.17: Täsmennetty tietoa Limingan leiristä.