Kenraali ei sano, että vihollinen tulee idästä. Kysymykseen, mikä on se vihollinen, jota vastaan Suomi varustautuu, hän jättää vastaamatta. Hymyilee vain arvoituksellisesti. Kaikkihan tietävät sen sanomattakin.
Komppanian päälliköltä, yliluutnantilta vastaus lipsahtaa: "Eihän sitä vihollisuutta tietysti sillai saisi määritellä, mutta aina se on tullut idästä."
Eikä kyse ole siitä, että vihollinen olisi niin salakavala, että se vain koukkaisi idän suunnasta.
Kentällä ei kaunistella. Alikersantti komentaa: "Ryssä tulee. Tulta!"
Sotalaitosta ei tarvittaisi, ellei olisi vihollista, jota vastaan pitää varustautua oman turvallisuuden takaamiseksi.
Vaikka Suomessa ei ole sitten Neuvostoliittoa vastaan käydyn jatkosodan ja Saksan vastaisen Lapin sodan jälkeen puhuttu vihollisesta oikealla nimellä, Neuvostoliitto ja sen raunioille syntynyt Venäjä on ollut se, jonka luomaa uhkakuvaa vastaan meillä on varustauduttu.
Kenraalit ovat sitkeästi torjuneet väitteet, että Suomi valmistautuisi sotaan, joka on jo käyty. Tosiasiassa juuri siihen on varustauduttu.
Mihin muuhun sotaan tarvitaan tällaista armeijaa? Miksi muuten puhutaan koko maan puolustamisesta?
Vihollisia, joita meillä oli 1930- ja 1940-luvuilla, ei ole enää. Neuvostoliito on kuollut ja kuopattu.
Venäjä on naapuri, jonka omalaatuista elämäntapaa kummastellaan, mutta jonka kanssa käydään kauppaa kiivaasti ja jonka kansalaisia virtaa tänne turisteina solkenaan.
Natsi-Saksan, Neuvostoliiton tavoin epäonnistuneen yhteiskuntakokeilun, raunioille syntynyt Saksa on mitä läheisin EU-kumppanimme, jonka kanssa ollaan kuin paita ja peppu.
Vihollista emme saa edes ruotsalaisista, vaikka kuinka heitämme herjaa heistä ja hurreiksi haukumme.
Virolaiset ovat miltei veljiämme ja sisariamme. Norjalaisetkin ovat kuin me, ainakin mitä tulee alkoholin käyttöön.
Yksinkertaisesti aika on ajanut niiden vihollisuuksien ohi, joita joskus oli. Tämä pitäisi ottaa lähtökohdaksi, kun mietitään, mitä vastaan ja miten Suomen täytyy varustautua.
Suomen armeijaa ollaan panemassa komentajansa Ari Puheloisen sanoja käyttäen uuteen asentoon. Joukko-osastoja lakkautetaan ja toimintoja supistetaan. Palvelukseen astuvat ikäluokat pienenevät, siksi koulutuspaikkojakin tarvitaan vähemmän. Määrärahat vähenevät, toiminta sen myötä.
Tästä on noussut hirveä mekkala. Jotkut lämmittelevät ihmisten mieliä pelottelemalla, että maan puolustaminen ollaan nyt heittämässä hunningolle. Hyvä, ettei uskotella ryssän olevan jo tulossa.
Ruotsi on ollut tekemisissä saman ongelman kanssa kuin Suomi. Raha ei riitä joka miehen ja koko maan aseistamiseen nykyaikaisin asein.
Siellä ongelma on ratkaistu siirtymällä palkka-armeijaan. Tätä edelsi viholliskuvan muuttaminen ja koko maan puolustuksen ajatuksesta luopuminen. Ruotsin vihollinen ei ole enää se suuri punainen suurvalta, jonka nimeä ei sielläkään sanottu ääneen.
Ruotsin tie voisi olla myös Suomen tie. Tämä edellyttää, että tunnustamme sen tosiasian, ettei Venäjä uhkaa meitä. Ei sen paremmin kuin mikään muukaan maa.
Turvallisuuden uhat ovat muualla. Terroristit voivat iskeä tänne. Ydinvoimalat saattavat joutua joidenkin kaheleiden iskujen kohteiksi, samoin sähköverkot ja tietojärjestelmät.
Niiden puolustaminen vaatii jotain muuta kuin yleistä asevelvollisuutta ja massiivista sotakalustoa. Se vaatii korkeasti ammattitaitoisia ja nopeasti liikutettavia iskuryhmiä.
Jotkut väittävät, että ammattiarmeija tulee kalliiksi. Se on höpönhöpöä. Se maksaa juuri sen verran, mitä olemme valmiita sijoittamaan siihen.
Jotkut väittävät, että jos ammattiarmeijaan mennään, pitää liittyä Natoon. Tuokin on potaskaa. Miksi pitäisi liittyä Natoon, jos ei ole enää sitä vihollista, jonka nimeä ei saa sanoa ääneen? "Miksi pitäisi liittyä Natoon, jos ei ole sitä vihollista, jonka nimeä ei saa sanoa ääneen?"