Suomalaisilla on vaalittavanaan harvinaisen kunniakas muiden vihaamisen perintö. Vihamielisen, erilaisuutta inhoavan keskustelun alkupisteenä on pidetty nykyisiä verkkopurskahteluja, mutta ei vihapuhe ole uusi keksintö. Ei somessa eikä Suomessa.
Meillä on vankka historia koota aika ajoin yhteen räyhäkkä pikkusakki, joka ryhtyy suurieleisesti mölyten vihaamaan.
He syyttelevät. He pitävät toimintaansa oikeutettuna ja itseään muita parempina. He ovat humalassa ja mokailevat.
Noin 40 vuotta sitten SKP:n taistolaissiipi vihasi porvareita yhtä verisesti kuin polttopulloilevat kurkkusalaattihousut vihaavat turvapaikanhakijoita.
Osa jyrkimmistä stalinisteista laati tappolistoja kehityksen esteinä raivattavista henkilöistä. Nimiä kirjattiin listaan. Kaunaa hellittiin punaviinihöyryisin vihapuhein omissa opintokerhoissa samanmielisten kesken. Kunnes lähdettiin mielenosoitukseen kyltit tanassa.
Samanlainen raivoilmiö ajoittuu taistolaisista noin 40 vuotta aiemmaksi. Lapuanliike halusi 1930-luvulla piestä kommunismin suomalaisista. Liike pätki punikkikarjaksi nimeämäänsä kansaosaa kiväärinperillä ja kyyditsi itärajalle.
Lapualaisten nauttimat rohkaisuryypyt aiheuttivat tilanteita, joissa autokyydin saajaksi saattoi valikoitua aivan väärä henkilö. Tupakkaa kyyditsijöilleen tarjonnut suutari ammuttiin, kun hänen luultiin kaivavan rintataskustaan käsiasetta eikä Työmies-laatikkoa.
Kyyditsijöiden henkisestä olotilasta kertoo, että syrjätielle ilmaantunutta lehmälaumaa saatettiin uhkailla sosialistismielisenä kun se tukki isänmaallisen muilutusreitin.
Pohja vihaamiselle oli tampattu vuosina 1917–1918. Sisällissotaan päätyneet punaiset ja valkoiset muokkasivat toisistaan kammottavia mielikuvia, joilla hekumoitiin joukkokokouksissa ja lehdissä.
Toinen osapuoli nähtiin oman vihan kautta pelkästään tapettavina elukoina. Ei muuna.
Nivalan suojeluskuntien päällikkö Kyösti Wilkuna laati julman näkemyksen mökkiläinen Leonard Knuutilasta. Työväenhirviö teki Wilkunaan ”pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja kehittyneine torahampaineen kammottavan vaikutuksen, kun hän käsirautojaan helistellen kiroaa ja möyryää”.
Kirjoituksellaan Wilkuna perusteli, miksi hän ammutti Knuuttilan Ylivieskan rautatieasemalle ilman oikeudenkäyntiä.
Työmies-lehdessä Irmari Rantamala (kirjailija Maiju Lassila) painotti, kuinka teollisuusporvaristo raatelee työläisiä ”suojaamattomien koneiden terillä ja hammasrattailla” ja ajaa ihmiset ”nälkäruoskalla räjähdysten ja muiden työonnettomuuksien uhreiksi.”
Raiskausuhka korotti vihakerrointa jo sata vuotta sitten, nykysomen tapaan. Työmies-lehti syyllisti oikeiston lapsien uhraamisesta ja siitä, että porvarit ovat syösseet ”köyhälistön tyttöset” huoraamisen ”pohjattomaan kuiluun.”
Kirjailija Ilmari Kianto vaati julkisuudessa keväällä 1918, että punakaartilaisten vaimoja pitää harventaa, koska he ”pelkällä perheenlisäyksellä vahvistavat vihollisen voimia”. Kianto korosti, että ”punakaartilaiset ovat petoja” ja heidän naisensa susinarttuja. Kiannon mukaan naaraspedot pitää ampua.
Onneksi vihanlietsojat ovat äänekkäimmilläänkin olleet aina hölmö vähemmistö, joka on ajan kuluessa rauhoittunut. Väkivaltapuheet eivät ole koskaan kuuluneet suomalaisuuden valtalinjaan. Olemme poikkeusoloissakin pysyneet sivistyskansana huolimatta muutamasta kouhastelijasta.