Oulu Irakin sota kuohuttaa myös suomalaista kulttuurielämää. Suuret sodan ja rauhan kysymykset ovat alkaneet uudestaan kiinnostaa, vaikka ne ehtivät jo parin vuosikymmenen aikana painua marginaaliin.
Pieni mutta sanavalmis joukko tunnettuja näkijöitä, teatteriohjaaja Juha Hurme ja teatteriohjaaja Maarit Ruikka, kirjailija Eeva Kilpi ja säveltäjä Einojuhani Rautavaara, on tilanteesta yllättävän samanmielinen.
Nelikko ei voi hyväksyä vahvemman oikeudella tapahtuvaa hyökkäyssotaa, länsimaisen hyvän akselia.
Viattomien siviilien kohtalo varsinkin koskettaa, kun Kaksoisvirranmaassa suoritetaan presidentti George W. Bushin sanoin "aseistariisumista" pommittamalla.
"Olen valmis raivoamaan!" Eeva Kilpi kuvailee tuntojaan.
Kulttuurihenkilöt eivät koe Irakin tilannetta pelkästään uhkaksi ruumiille. Pikemminkin sodassa on kyse henkisestä ja moraalisesta katastrofista.
Vasaralle töitä
Suorimmat kommentit latoo Kajaanin kaupunginteatterin Puupää-kiertueelta Sodankylästä tavoitettu ohjaaja Juha Hurme.
Hän ei jaarittele korkealentoisia taiteen voimasta rauhantyössä, vaan kertoo juuri ostaneensa Rabatista vasaran, jolla hän aikoo osallistua. Vasara on hänelle symboli.
"Panen taiteen sulkuihin Irakin asiassa. Kun puhutaan sen kaltaisesta rikoksesta, joka tällä hetkellä on meneillään, ainoa konsti on unohtaa itku ja vaimea valitus ihan kokonaan. Kannattaa lähteä miettimään, miten toimii ja ketä äänestää. Itse kanavoin vihan ja säryn tästä eteenpäin toiminnaksi. Entistä pontevammin pitää tehdä rauhantyötä, olipa ihmisen ammattina kirvesmies, kampaamoapulainen tai teatterintekijä."
Ohjaaja Maarit Ruikka on ehtinyt itsekin osallistumaan rauhanmarssille Helsingissä.
"Olen juuri työskennellyt globalisaatioaiheen parissa ja tutkaillut, mitä tapahtuu kun ideat, aatteet kaatuvat ja talous hallitsee. Senhän takia näitä taisteluja käydään, vaikka perusteita haetaan muualta."
"Teatterin tehtävänä on kyseenalaistaa asioita, antaa ihmisille ajateltavaa, ettei narikkaa kohti kävellessä ole takki tyhjänä. Jos katsojan saa ajattelemaan, sitä kautta syntyvät näkökannat voivat aiheuttaa sisäisen liikkeen ja ravistelun", hän uskoo.
Keinot vähissä
Kirjailija Eeva Kilpi on uutisia seuratessaan käynyt läpi lapsuutensa kohtalokkaita sotavuosia. Hänen on hyvin helppo päästä lähelle irakilaisten pelkoja ja evakkojen tuntoja.
"En hyväksy sotaa muulloin kuin pakkotilanteessa. Näin oli asian laita omassa talvisodassamme. Irakissa täytyy vallita tänä päivänä aivan katastrofaalinen tilanne. Joka puolelta piiritetään sen jälkeen, kun 12 vuotta on ensin uhkailtu, kiristetty taloudellisesti ja kidutettu henkisesti."
"Minulle on tullut presidentti Bushin sotauhon takia aivan sairaalloinen olo. Sota-aikojen tunteet ovat palanneet, alituinen raskaus, huoli ja pelko. Tuntuu käsittämättömältä, suorastaan länsimaisen moraalin luhistumiselta, että nykyaikana vielä lähdetään näin soitellen sotaan", hän huokaa.
Saddamin tekoja Eeva Kilpi ei sulata, mutta presidentti Bushin käyttäytyminen menee häneltä täysin yli ymmärryksen.
"Stalinin ja Hitlerin tekemät hyökkäykset ovat hirvittäviä assosiaatioita. Kukaan ei ole kuvitellut, että tällainen toistuisi. Vanhempieni sukupolvelle sanottiin, että kun te näitte Hitlerin nousun, miksette estäneet sitä. Nyt me kaikki olemme vain katselleet televisiosta Bushin sotauhoa emmekä ole keksineet yhtään parempia keinoja estää häntä. YK:n olisi pitänyt tuomita kaikki sotauhkailut yksimielisesti."
Eeva Kilven mukaan televisio ja muu tiedonvälitys tekevät tilanteesta erilaisen verrattuna talvisodan aikaan: "Olen ihmetellyt sitäkin, miten aivomme kestävät jatkuvaa samanaikaista tietoa kauheuksista."
Absurdeja ajatuksia
Yhdysvalloissa usein työskennellyt ja suurta suosiota saavuttanut säveltäjä Einojuhani Rautavaara tunnustaa oppineensa elämän koulussa myös kyynisyyttä
"Ei sotimista ole saatu koskaan loppumaan; vauhti sen kun paranee vaan. Tuntuu absurdilta ajatella, miten paljon rahaa ja ihmisten ajatuksia uhrataan sotavarusteluun ja tappovälineiden kehittämiseen. Näin kai tulee aina olemaan niin kauan kun jotakin tapettavaa on maailmassa jäljellä", hän pohtii.
"Ennen Korean sotaa minua jo ihmetytti Yhdysvalloissa ollessani, kuinka helposti amerikkalaisia pystyi suggeroimaan. Tähän liittyi älyllisesti perustelematon osallistuminen johonkin ideaan. Suomalaiset juntit yleensä suhtautuvat asioihin epäilevämmin. Se onkin ollut maamme kannalta terveellistä."
Rautavaara on tunnustuksellinen eurooppalainen: "Yhdysvalloissa vallitsee minulle täysin vieras kulttuuri. Irakin tilanteen myötä se vieraus tuntuu tulevan esille entistä selvemmin. Nähdäkseni reaktiot eivät siis kohdistu pelkästään yhteen presidenttiin, vaan koko kulttuuriasenteeseen", hän arvioi.
Säveltaide tunnetusti kukoistaa Amerikan maassa, mutta pääosin yksityisin varoin. Tätä markkinavetoista mallia Einojuhani Rautavaara nimenomaan ei halua kopioitavan Suomeen, vaikka se onkin poikinut muun muassa rahakkaita sävellystilauksia hänelle itselleen.
Viimeisten tapahtumien valossa vaikuttaa hieman ironiselta, että esimerkiksi Rautavaaran Angel of Light (Valon enkeli) -sinfonian tilaaja 1990-luvun puolivälissä oli indianalainen Bloomingtonin sinfoniaorkesteri.
Mutta Yhdysvallat ei olekaan presidentti Bush apureineen, vaan laaja, lähes kokonainen manner, mikä Einojuhani Rautavaaran mukaan pitää aina muistaa tuomioita lausuttaessa.