Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikkoa (kok.) on helppo vihata. Tohtorintutkinnon suorittaneena, menestyneenä kokoomuslaisena naisena hän edustaa suurelle joukolle suomalaisia juuri sitä kaikkein ärsyttävintä etuoikeutetun prototyyppiä.
Jos Suomessa on ahdistavaa olla menestynyt nainen, menestynyttä kokoomusnaista kohtaan suunnattu kauna on vielä tavanomaistakin väkevämpää.
Risikko sai aikaan kiihkeän keskustelun sosiaaliturvasta ehdotettuaan viikko sitten Ilkan ja Pohjalaisen haastattelussa luopumista vastikkeettomasta sosiaaliturvasta.
Risikon mukaan olisi ihan oikein, että tukien saajat velvoitettaisiin ottamaan vastaan työtä kunnissa tai yrityksissä. Velvoitteen ulkopuolelle jäisivät sairaat ja työkyvyttömät.
Pari tutkijaa ja poliitikkoa tyrmistyi. Argumenttina oli muun muassa se, ettei ehdotuksessa ole mitään uutta. Risikon vaatimat velvoitteet ovat jo olemassa.
Risikon vastaisen huudon alle jäivät muun muassa sosiaali- ja terveysministeriön entisen kansliapäällikön, aihepiirin todellisen asiantuntijan Markku Lehdon kommentit.
Lehto sanoi Risikon olevan oikealla asialla, olkoonkin että tämän avauksessa on ongelmallisia kohtia esimerkiksi toimeentulotukea saavien osalta.
Lehto ei laulanut Risikkoa suohon, ja saipa tämä tuenosoituksia läpi puoluekentän.
Kun nyt julkinen keskustelu on täynnään vaatimuksia, toiveita ja hurskasteluakin rakenteellisista uudistuksista, pitäisi yhteiskunnallisessa keskustelussa nostaa pöydälle rohkeasti myös sellaisia asioita kuin laiskuus, vetelehtiminen, kannustinloukut ja passivoiva sosiaaliturva.
Lähipiirissä on esimerkki siitä, miten pääkaupunkiseudulle lähtenyt nuori löysi vakituisen työpaikan heti. Ei, ei mitään superhienoa eikä edes hyvin palkattua. Mutta työ pitää leivässä ja asunnossa ja palkasta lohkeaa pieni siivu veroina yhteiskunnan rattaiden pyörittämiseen.
Kun esimerkiksi Oulun seutu kärvistelee korkean nuorisotyöttömyyden kiusaamana, on mainittuun esimerkkiin viitaten pakko kysyä, miten paljon alueen työttömyys selittyy yleisellä tahdottomuudella ja suoranaisella laiskuudella.
Eikö tosiaankaan voi työn perässä muuttaa väliaikaisesti muualle tai käydä reissuhommissa, kunnes palkanmaksaja löytyy lähempää?
Hyvinvointiyhteiskunta ei ole ainoastaan kallis, se vääristää arvot. Työn ja jääkaapin täyttämisen välinen yhteys on kadonnut liian monelta – voi olla, että iäksi. Siinä sitä onkin vaikea rakennemuutos taklattavaksi.
Tiedän, tiedän. Syyllistämiseltähän tämä kuulostaa. Totta on sekin, että talous voi huonosti.
Työpaikkoja ei synny tarpeeksi. Nämä ”yleiset syyt” eivät silti vie yksilöltä kaikkea vastuuta itsestään ja hyvinvoinnistaan. Eivätkä liioin jätä kaikkea vastuuta yhteiskunnalle.