Ruotsin Akatemiassakin kauan vaikuttanut kirjailija Kerstin Ekman (s. 1933) aloitti dekkaristina, mutta hänestä tuli tunnustettu ruotsalaisen yhteiskunnan nykyaikaisten kehitysvaiheiden kuvaaja ja sen epähumaanien trendien kriitikko.
Ekmanin arvojärjestyksissä luonnonmukaisuus on korkealla ja omasta identiteetistä sekä arki-elämän merkityksestä vieraannuttavat kaupunkimaiset rutiinit ja pakkoroolit alimmalla sijalla.
Ekmanin Sudentalja-trilogian toisessa osassa Viimeinen uitto on kaupunkielämän merkityksettömyyttä kuvaavia mestarillisia jaksoja jotka voivat tuoda mieleen Alfred DöblininBerlin Alexanderplatzin tehokkaimmat ja kuvottavimmat kohtaukset.
Muuten Ekmanin mestaruus on ajoittain uuvuttavaa laatua hänen kerrontaa kasaavan realisminsa takia. Paikkakunta- ja sukukronikka jämtlantilaisten rajaseudun asukkaiden vaiheista 1900-luvulla osaa olla aika puuduttavaakin lukemista, eivätkä Norjan ja Ruotsin rajaseuduilla koetut saksalaismiehityksen etäiset vaiheetkaan aina kosketa, ainakaan jos niitä vertaa Aksel Sandemosen vastaaviin miehitysajan kuvauksiin. Ekmanhan itse muutti Jämtlantiin vasta 1970-luvulla. Dekkariensa jälkeen hän ensin aloitti sörmlantilaisia naiskohtaloita kuvaavalla romaanisarjalla.
Yhteiskunnallisesti ilmenevä häpeä jota tungetaan taka-alalle ja alitajuntaan on tärkeällä sijalla Ekmanin tematiikassa, ja sen oivaltamisessa ja nyansoinnissa tarvittava tarkka psykologia tekee hänestä myös usein lähes huomaamattoman mutta ajoittain karkeanakin ilmenevän luokkapohjaisen syrjinnän ja diskriminoinnin hienon kuvaajan.
Tukholmaan aviotonta lastaan synnyttämään lähtevä pohjoisen tytär Myrten joutuu äitiyskodissa kohtaamaan monenlaista virallistettua julmuutta, niin myös myöhemmin kun hänet pakotetaan luopumaan lasitaiteilija Elias Elville kantamastaan lapsesta Ingefridistä.
Myrten on yksi niistä Ekmanin kirjan ihmisistä jotka joutuvat elämässään ja kohtalossaan juuriltaan reväistyiksi ja ikään kuin kotkan sieppaamiksi, mistä muuan pohjoisen myytti kertoo. Kotkan sieppaama ei enää koskaan ole kotonaan tai entisensä elämässä.
Ekmanin historiallis-sosiologinen näkemys poikkeaa suomalaisista sosiaalieepikoista tavallaan nykyaikaisempaan suuntaan sikäli ettei Ekman näe historiallisessa kehityksessä kohti parempaa elintasoa ja kansankotia mitään varsinaista metafyysistä oikeutusta ja merkitystä, vaan tarkastelee tällaisen kehityksen tuloksena syntyneitä vaiheita ja ihmiskohtaloita yhtä absurdeina ja ahdistavina kuin edeltävää köyhyyden vaihettakin.
Ihmisiä kohdanneen häpeän, heidän todelliset, piilotellut kohtalonsa, ja pahuuden, kätkee myös luokkasidonnainen kieli. Ekmanin sosiaalisessa topografiassa pohjoisen seudut, saamelaisten tyyssijat tai niitä lähellä ellei jopa niihin sukulaisuussuhteessa olevat paikat ja ihmiset sekä heidän shamanistinen, virallisesti lähes kielletty kielensä ja mytologiansa ovat alkuperäisyyttä ja aitoutta.
Mutta tukholmalaisten ja patriarkaalisen alentuvien virkamiesten puhetapa on parhaimmillaankin valheellisen hyväntahtoista, kuin koko kansankodin tukahduttava idea. Siinä mikään normaalista keskivertoisuudesta poikkeava ei saa tilaisuutta kukkia. Alentuva hyväntahtoisuus ja normaalius on naamioitua vallankäyttöä, oikeastaan naamioitua kuolemaa, niin kuin lasitaiteilijan materiaali ja hänen teostensa kuolleen sikiön mieleen tuova muoto.
Aitous, totuus ja sosiaalisen häpeän ainekset tukahdutetaan jonnekin alitajuntaan, kuten tekee Norjan puolelta tullut lasitaiteilija Elias. Tämän lapsi on siis Myrtenin lapsi. Mutta Eliaksen lapsuudenkodissakin on jonkun hyväksikäytetyn naisen lapsi kuollut hämärissä olosuhteissa, joiden muistamisen Elias koko olemuksellaan torjuu.
Silti eräs taidearvostelija löytää torjutut motiivit Eliaksen näyttelyn töistä. Myrten lukee inhoten arvostelijan tekstin, joka poikkeaa kansankielestä suunnattoman paljon, mutta hänkin löytää Eliaksen kätketyt motiivit taidekriitikon kielestä, vaikka se onkin tavallaan steriiliä.
Tämä taiteen muotokieleen vertaaminen on rinnastuskohta kansankodin fasadien takaisille vaietuille asioille sekä myös Norjan ja Ruotsin rajaseuduilta peräisin oleville saksalaismiehityksen torjutuille painajaisille ja pahuudelle. Taide ja elämä ovat kaksi analogista suurta polttavaa fuusiota joka tekee hiekasta lasia. Lasia synnyttää myös sota; lasia syntyi ensimmäisten atomipommien sulattaessa Nagasakin hiekan. Ja tuhon aihelmia on tuhoavaa kulttuurikehitystä kuvaavassa lasitaiteessakin.
Ekmanin kerronnassa kulkevatkin taitavasti mukana aikalaishistorian tunnusmerkit, etenkin 1940- ja 1950-lukujen muistot, siis ajoilta jolloin kansankotia ruvettiin toden teolla luomaan. Mutta yksityisen ihmisen elämän muistoissa on vaikeampaa nähdä mieltä, ne ovat kuin orgaanisen kemian rakennekaavoja, ja usein kun ojentaa kätensä saadakseen kiinni merkitsevän muiston, tavoittaa vain tyhjää. Se johtuu myös siitä että elämä on muuttunut niin paljon.
Lopussa Myrten palaa kotiseuduilleen ja vaurastuu sukulaistensa täysihoitolan ja metsien varoilla. Viimeiset tukkiuitot 1960-luvulla merkitsevät kuitenkin vain että vanha elämäntapa on katoamassa, ja entistä kylmäkiskoisempi vaikkakin vauraampi aika on alkanut.
Pirkko Talvio-Jaatisen suomennos on intensiivisessä kunnianhimoisuudessaan arvostettava, huolimatta omatekoisista ja huvittavista murteistaan. Niihin alkaa uskoa, ainakin riittävästi, juuri suomentajan intensiivisen otteen ansiosta, kun hän itse uskoo murteisiinsa.