”Keskeistä on, että Suomessa esiintyvät vieraslajit ja niiden aiheuttamat haitat tunnistetaan ja torjuntatoimet toteutetaan kattavasti.”
Näin painotetaan viime vuonna julkaistussa kansallisessa vieraslajistrategiassa.
”On virhe suunnata arvokkaita ja kiihtyvästi väheneviä suojeluresursseja sotiin, joita ei voi voittaa, erityisesti kun vihollinen ei edes ole erityisen vahingoittava.”
Tämä ei ole anonyymi strategiaa kritisoiva nettiprovokaatio, vaan professori Chris D. Thomasin näkemys vieraslajien torjuntaan tuoreessa Nature-tiedelehdessä.
Vieraslajit ovat lajeja, jotka ovat levinneet luontaiselta levinneisyysalueeltaan uudelle alueelle ihmisen mukana joko tahattomasti tai tarkoituksella.
Suomalaisille tuttuja ovat muun muassa lupiini, jättiputki, minkki ja supikoira. Perinteisesti luonnonsuojelussa vieraslajit on nähty haitallisina ja riskinä alkuperäiselle luonnolle.
Thomas, luonnonsuojelubiologian professori Yorkin yliopistossa, kyseenalaistaa tämän näkemyksen reippaasti.
Hänen mukaansa kaikki ihmisen aikaansaama luonnon muuttuminen ei ole pahasta ja uusien lajien saapuminen saa aikaan myös myönteistä kehitystä.
Erityisesti Thomas mainitsee risteytymisen. Huomattava osa vieraslajeista on kasveja, ja monissa kasviryhmissä risteytyminen on yleistä. Risteytymisen tuloksena luontaisesti syntyneitä kasvilajeja tunnetaan lukuisia.
Risteymät lisäävät Thomasin mielestä luonnon monimuotoisuutta ja tämä on hyväksi, kun samalla tiedämme lajeja kuolevan koko ajan sukupuuttoon.
Thomas muistuttaa, että ihminen on jo nyt muuttanut luontoa valtavasti ja ilmastonmuutoksen myötä muutos vain kiihtyy.
Ilmastonmuutoksen seurauksena luonnon monimuotoisuus lisääntyy, sillä yleisesti on havaittu biodiversiteetin kasvavan lämpötilan ja sademäärän kasvaessa.
Jos tämän kehityksen seurauksena syntyy uusia lajeja, miksi suhtautuisimme niihin eri tavalla kuin vanhoihin kantalajeihin tai luonnollisen risteytymisen kautta syntyneisiin lajeihin?
Thomas laskee, että Brittein saarten luonnosta löytyy jo 88 risteymää, jotka ovat syntyneet luonnonvaraisen ja vieraslajin kohtaamisesta ja ovat niin laajalle levinneitä, että ne on otettu mukaan kasvikartoituksissa huomioitaviksi.
Jotkin vieraslajit voivat vahingoittaa ekosysteemejä vakavasti, tämän Thomaskin myöntää. Hänen mukaansa vieraslajien torjunta tulisi keskittää nimenomaan näihin ongelmallisimpiin lajeihin.
Esimerkkeinä Thomas mainitsee eristyneille saarille viedyt rotat ja vuohet, jotka ajavat paikallisen, ehkä ainutlaatuisen eliöstön sukupuuttoon.
Suomessa erityisen haitallisiksi vieraslajeiksi on strategiassa luettu kurtturuusu, jättiputket, minkki, rapurutto ja espanjansiruetana.
Erityisen haitallisten vieraslajien joukkoon liitettiin myös vaaralliset kasvintuhoojat eli niin kutsutut karanteenilajit. Nämä 37 lajia ovat hyönteisiä, bakteereja, sieniä, viruksia ja sukkulamatoja.
Tämä ulottuvuus puuttuu kokonaan Thomasin putkilokasvipainotteisesta pohdinnasta.
Vieraslajit eivät välttämättä tule yksin, vaan tuovat mukanaan lajityypillisiä tauteja tai tuholaisia. Ne voivat puolestaan löytää uusia isäntiä vieraslajille lähisukuisista luonnonvaraisista lajeista.
Tämä on opittu kantapään kautta esimerkiksi amerikkalaisten rapulajien mukana levinneen rapuruton tuhottua alkuperäiset rapukannat.
Biodiversiteetin kasvu on mielenkiintoinen näkökulma vieraslajikysymykseen.
Silti hyvä lähtökohta minkä tahansa uuden lajin siirtämiseen on Simo Salmisen esittämästä Alle lujaa -kappaleesta tuttu loppukaneetti: ”Taitas olla parempi vähä ajatella – enste”.