jorma.meller@jippii.fi
Kirjoitan tätä Kreetalla, jota myös vieraanvaraisten jumalten saareksi kutsutaan. Olen paneutunut Kreetan historiaan ja nykypäivään. Olen ajanut autolla satoja kilometrejä ja pelännyt saaren mutkaisilla ja kapeilla vuoristoteillä. Olen syönyt kreikkalaista salaattia enemmän kuin koskaan ennen.
Kreeta on vastakohtien saari. Olen käynyt maailman rumimmaksi sanotussa kaupungissa, Iraklionissa, ja nähnyt häikäisevän kauniita maisemia. Kreeta on kaunis, mutta hoitaa itseään huolimattomasti. Euroopan eteläisimmästä kaupungista Ierapetrasta aistii jo Afrikan läheisyyden, kelluuhan Kreeta-neito Euroopan ja Afrikan erottavan altaan keskellä.
Erään matkaoppaan runollisen tulkinnan mukaan hoikkauumainen Kreeta kohoaa hitaasti viininvärisen meren syleilystä ja kääntää selkänsä ja leveät lanteensa Afrikalle. Matkaoppaina minulla on ollut myös kaksi erinomaista kirjaa, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Nikos Kazantzakisin Kerro minulle Zorbas. Sinuhe kävi laajoilla matkoillaan Kreetallakin ja kreetalainen Kazantzakis sijoitti kirjansa tapahtumat kotisaarelleen.
Sinuhe ei ollut nähnyt missään muualla niin kaunista ja outoa kuin Kreeta, vaikka oli kiertänyt kaikki tunnetut maat. "Niin kuin meri ajaa rantaan kimmeltävän vaahdon ja kuplat hehkuvat kaikkia sateenkaaren viittä väriä ja simpukkain kuoret loistavat helmiäiskirkkaina, samalla tavoin loisti ja hehkui Kreeta vaahtona silmissäni", Sinuhe kuvaili.
Kazantzakis ei jää juuri jälkeen Waltarin hehkutuksesta: "Meri tuoksui aamulla kuin vesimeloni, keskipäivällä se huokui jähmeänä ja sen pintakareet olivat kuin pienenpieniä neidonrintoja ja illalla se huokaili ruusunpunaisena, viininpunaisena, sinipunaisena ja syvänsinisenä."
Massaturismi ei ollut vielä häirinnyt Kreetan rauhaa vuonna 1946, jolloin Zorbas ilmestyi. Kreetan maisema muistutti hyvää proosaa: huoliteltua, niukkasanaista, vapaata turhasta rihkamasta, väkevää ja hallittua. Keinotekoisia tehovaikutelmia se halveksi.
Tänä päivänä asetelma kääntyy monin paikoin päälaelleen. Esimerkiksi Maliassa nuoret brittituristit ovat kansoittaneet kapeat kadut ja elävät kuin viimeistä päivää, viheltävät oluthuuruisiin pilleihinsä ja meteli on korviasärkevää. On kuin olisi yhtäkkiä tullut suoraan jalkapallohuligaanien pelikentälle.
Mutta jo muutaman kilometrin päässä, korkealla uinuvassa vuoristokylässä vanha mummo tepastelee mustissaan kuin toiselta planeetalta. Kylänraitilla vanha mies päivystää keppiinsä nojaten, toinen tulee vastaan aasin kanssa. Nuoret ovat poistuneet rähjäisestä kylästä. Aika on pysähtynyt.
Zorbaksen luojaa, vuonna 1957 kuollutta lakitieteen tohtori Kazantzakisia arvostetaan tänään kreetalaisena suurmiehenä. Iraklionin lentokenttä on nimetty hänen mukaansa. Kirjailijan elinaikana kaikki oli toisin. Kirkko ei hyväksynyt hänen omintakeista filosofiaansa eikä sallinut hänen tulla haudatuksi pyhitettyyn maahan jumalanpilkkasyytteen vuoksi. Kazantzakisin motto on hakattu kiveen hänen haudallaan: En toivo mitään, en pelkää mitään, olen vapaa.
Näin juhlallista julistusta eivät varmaankaan voineet esittää Spinalongan pikkusaarelle Kreetan edustalle eristetyt spitaaliset. Spitaalisiirtola toimi tällä kolkolla paikalla aina vuoteen 1957 asti. Saari on yhä vaikuttava monumentti: sen kivikkoisilla poluilla voi miettiä traagisia ihmiskohtaloita.