Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Nykyinen perustuslaki hyväksyttiin lopullisesti kesäkuussa 1999 ja se tuli voimaan seuraavana vuonna, kun presidenttikausi vaihtui. Lehdet kertovat nyt, että merkittävissä asemissa olevat poliitikot, lähinnä SDP:stä ja kokoomuksesta, ovat nostaneet esille kysymyksen tämän aika uuden perustuslain tarkistamisesta. Heidän mukaansa aihetta siihen olisi.
Se työ, joka 1980-luvun lopulla aloitettiin hallitustavan parlamentarisoimiseksi, jäi vuosisadan vaihteessa jossain määrin kesken. Sen sijaan että ulkopolitiikan johto olisi siirretty valtioneuvostoon, lähinnä pääministerille ja ulkoministerille, se jätettiin tasavallan presidentille - lukuunottamatta kuitenkin Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Kun perustuslakien uudistamisprosessi oli 1990-luvulla edennyt loppuvaiheeseensa, oli nähtävissä että suuret porvarilliset puolueet, Suomen keskusta ja Kansallinen kokoomus, olivat halukkaita viemään hallitusvallan parlamentarisoinnin pitemmälle kuin sosialidemokraatit. Uudistus haluttiin kuitenkin saattaa loppuun hyvässä yhteisymmärryksessä, ja niin syntyi se ratkaisu, minkä kanssa nykyisin eletään. Syntyi sekin muotoilu, jonka mukaan presidentti johtaa maan ulkopolitiikkaa "yhteistoiminnassa" valtioneuvoston kanssa. Juuri tämä ratkaisu on niitä, jotka nyt haluttaisiin avata - vielä kerran.
Toista mieltä avaamisesta näyttäisi olevan nykyinen tasavallan presidentti. Hän on huomauttanut, että keskustelu kylläkin on aina tervetullutta, mutta "olisi hyvä jos presidentilläkin olisi oikeus arvioida kokemuksiaan uudesta perustuslaista ja osallistua keskusteluun".
Tuo oli kauniisti sanottu. Jarruttaessaan ulkoasiainvaltaan koskemista presidentti Halonen jatkaa - tosin varsin pehmeällä tavalla - pitkää linjaa, jolla ovat vahvasti ja tehokkaasti esiintyneet hänen edeltäjänsä Urho Kekkosesta lähtien, häntä ennen viimeksi Martti Ahtisaari.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet sitten Ahtisaaren päivien ja perustuslaki myös. Tasavallan presidentti voi kyllä osallistua julkiseen keskusteluun siitä, miten presidentin perustuslaillista asemaa pitäisi muuttaa vai pitäisikö ollenkaan. Mutta vuodesta 2000 lukien presidentti ei voi enää uhata kieltäytyä antamasta eduskunnalle sellaista perustuslain muuttamisesitystä, mikä ei häntä miellytä. Nyt on voimassa sellainen sääntö, että jos esityksen sisällöstä tulee erimielisyyttä presidentin ja ministerien kesken, ministerien kanta voittaa - jos he vain haluavat viedä kantansa perille.
Jos presidentti haluaisi jättää vahvistamatta eduskunnan hyväksymän ja hänelle epämieluisan perustuslainmuutoksen, hän voi palauttaa sen eduskunnalle. Se ei tosin auta pitkälle. Eduskunta voi muutamassa päivässä uudistaa päätöksensä, mikä sitten tulee voimaan ilman presidentin toimiakin.
Vuonna 2000 karistettiin viimeinenkin monarkian häive tältä periaatteessa tavattoman tärkeältä lohkolta. Presidentti on sivussa perustuslain tarkistamisesta. Pallo on valtioneuvostolla.
Mitä pääministeri Vanhanen sitten on asiasta sanonut? Hän on hiljan ilmoittanut puolustavansa presidentin valtaoikeuksia. Hän kertoo, ettei pääministerin paikalta lähde esittämään muutoksia valtaoikeuksiin, koska se samalla koskisi myös hänen oman asemansa muuttamista.
Matti Vanhasen logiikka ei avaudu aivan helposti. Kun hänen ajatuskulkunsa viedään johdonmukaiseen päätökseen, siitä seuraa, ettei mikään hallitus koskaan tulisi esittämään presidentin aseman muuttamista, aina on joku pääministerinä, jonka omaa asemaa muutos liikuttaa. Kenties vain kansanedustajan lakialoite avaisi tämän loogisen solmun. Kansanedustajat ovat keskustelun avanneetkin. Mutta mistä syistä?
Olen ennenkin julkisuudessa sanonut, että perustuslakia, myös kysymystä sen muuttamisesta, pitäisi lähestyä ikään kuin "verhon takaa", pyrkien olemaan arvailematta, kuka perustuslaillisia valtuuksia tulevaisuudessa on käyttelemässä ja ketkä tulevaisuudessa ovat hallituksessa ja ketkä oppositiossa. Perustuslain pitää käydä joka lähtöön.
Mahdollisesti jotkut keskustelun avaajista haluavat riisua presidentti Haloselta ulkoasiainvallan, koska eivät pidä hänen ulkopoliittisista kannanotoistaan. Kun tämän sanon, en tarkoita perustuslakivaliokunnan varapuheenjohtajaa, kansanedustaja Arja Alhoa, jolla on 1980-luvulta saakka julkisissa toimissa osoitettu upean periaatteellinen ja johdonmukainen linja näissä kysymyksissä. Alho oli mukana esimerkiksi vuosien 1991-1993 valtiosääntötoimikunnassa, joka ehdotti uutta järjestystä ulkoasiainhoitoon.
On myös hyvä todeta, että kokoomuksen puheenvuorojen käyttäjät, mikä tahansa heidän lähimotiivinsa tässä nykyisessä keskustelussa on, kyllä hallitusvallan parlamentarisoimisessa edustavat sitä periaatelinjaa, joka kokoomuksessa alkoi hahmottua viimeistään 1990-luvun taitteessa.
Minusta johdonmukaisuus vaatisi, että joskus lähitulevaisuudessa se polku, jolle lähdettiin 1980-luvun jälkipuoliskolla, kuljettaisiin loppuun. Eurooppalaisia esikuvia - toimivia esikuvia - meillä on tässä riittävästi. Mutta muutoksiin vaaditaan yhteisymmärrys suurten puolueiden kesken, ja sen syntymistä saa odottaa.
Mistä voisimme aloittaa? Se seikka, että presidentille ei kuulu EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, on nimenomaisesti mainittu vain perustuslain säätämisperusteluissa, mutta se sitoo perustuslainsäätäjän tahtona. Tämä olisi tunnustettava puolin ja toisin, ja siitä johtuva työnjako presidentin ja valtioneuvoston kesken toteutettava käytännössä. Siitä voi sitten alkaa keskustelu, onko tuollainen jako yleensä järkevä.
Pääministerin tulisi ymmärtää, että kainolla käyttäytymisellään hän vaikuttaa myös seuraajiensa asemaan.