Päätös Lauri Lajusen uudesta valinnasta Oulun yliopiston rehtoriksi oli odotettu, jopa liiankin itsestään selvä. Uuden lain myötä olisi kaivattu laajempaa keskustelua yliopiston suunnasta.
Puolen vuosisadan ikäisen Oulun yliopiston historia henkilöityy ennen muuta kahteen mieheen. Markku Mannerkoski ennätti 1960-80-luvuilla olla rehtorina lähes 20 vuotta. Lauri Lajunen pääsee uusimman kautensa lopulla Mannerkoskestakin ohi.
Sillä ei tosin tehdä edes Pohjois-Suomen ennätystä, sillä Esko Riepula johti Lapin yliopistoa peräti 26 vuotta. Sen rajan rikkomiseen Lajusella olisi vielä kymmenen vuotta, mutta eläkeikä ehtii tulla vastaan. Kun Lajusen nykyinen kausi päättyy, edessä lienee Oulussakin sukupolvenvaihdos.
Yliopiston rehtorien virkavuodet venyvät herkästi kekkosmaisiin mittoihin. Valtaoikeuksista ei tähän asti ole voinut sanoa samaa, vaikka Riepula, Mannerkoski ja Lajunen vahvoja hahmoja ovatkin olleet. Uusi yliopistolaki lisää tuntuvasti yliopistojen rehtorien valtaa. Heitä voi jatkossa verrata lähinnä yritysten toimitusjohtajiin, joiden yläpuolella istuu suurista linjoista päättämässä yliopiston hallitus.
Kumpaakaan roolia ei ole testattu vielä käytännössä, sillä yliopistolaki on vasta astumassa voimaan. Käytäntö näyttää olevan, että uudet hallitukset nimeävät vanhat rehtorit jatkamaan. Niin on käynyt ainakin Oulussa, Lapissa ja Helsingissä.
Jos hallitukset ovat heikkoja ja kiireisiä, vahva rehtori saattaa tosiasiassa pyörittää niitäkin. On yliopistojen kannalta oleellisen tärkeää, että hallitukset todella ottavat oman paikkansa itsenäisinä linjanvetäjinä. Siitä kokemukset saadaan vasta myöhemmin.
Rehtorit joka tapauksessa ovat yksi yliopistouudistuksen selvistä voittajista. Kuten Lajunen lukuvuoden avajaispuheessaan huomautti, kaikki Suomen yliopistojen rehtorien neuvoston esittämät keskeiset tavoitteet ovat toteutuneet uudessa lainsäädännössä.
Mutta vaikka vastuukysymykset ovat nyt selkiytyneet, rahoitushuolet eivät ole hälvenneet. Heti alkuun on todellisuus kallistunut toisenlaiseksi kuin oletettiin. Yliopistojen ulkopuolisen rahoituksen saaminen on talouskriisin myötä muuttunut erittäin työlääksi, ja jos siinä tavoitteet eivät toteudu, edessä on kasapäin ongelmia.
Eikä lupaavalta näytä. Viimeksi Oulunsalon kunta ilmoitti, ettei sillä ole varaa tukea yliopistorahastoa. Kyseessä on kunta, jonka alueella on poikkeuksellisen paljon yliopiston Oulun seudulle tuoman osaamisen poikimia yrityksiä ja työpaikkoja. Ilman yliopiston vaikutusta Oulunsaloa nykymuodossaan ei olisi.
Kun logiikka on tällaista, on yliopiston rahainhankinta lievästi sanoen haastavaa.
Pitkän rehtorikautensa aikana Lajunen on saanut koko Oulun seudulla hyvin vahvan ja näkyvän aseman - selvästi vahvemman, kuin suuren yliopiston rehtorilla jo automaattisesti olisi. Alkavan kauden haasteet eivät liity pelkästään siihen, kuinka toimitaan uuden yliopistolain oloissa.
Yliopiston menestyminen vahvana, monitieteisenä ja kansainvälisenä on välttämätöntä koko Pohjois-Suomelle. Niiden tavoitteiden eteen Lajunen on urakoinut antaumuksella, eivätkä paineet ole vähenemään päin. Entinen "Oulu-ilmiö" on hiipunut, uudet vahvuudet on löydettävä.
Siinä työssä on kyettävä haastamaan myös vallitsevia totuuksia, ja se pätee yliopiston sisälläkin. Yliopiston panos oululaiseen keskustelukulttuuriin voisi olla paljon nykyistä näkyvämpi ja moniäänisempi.