Elokuvan harrastajat saivat menneellä viikolla huonoja uutisia, kun viimeinenkin vhs-nauhureita valmistava japanilainen Funai Electric ilmoitti luopuvansa leikistä. Helsingin yliopiston elokuvatutkija Jaakko Seppälä suhtautuu uutiseen murheellisin mielin.
Hänen oma nauhurinsa on nykyisin käytössä enää harvoin, mutta sillä on edelleen paikkansa tutkijan ja innokkaan elokuvaharrastajan kotona.
– Maailmassa on tuhansittain elokuvia, ennen kaikkea niin sanottuja halpoja roskaelokuvia, joita ei ole julkaistu missään muussa muodossa kuin vhs-nauhalla, hän kertoo.
Avarsi nuorten maailman
Vhs-nauhurit ja nauhat alkoivat yleistyä Suomessa 1980-luvulla. Lähes jokaiseen kotiin saatavilla ollut kompaktin kokoinen laite oli vallankumouksellinen. Etenkin vanhemmat elokuvan ystävät suhtautuivat kuitenkin videonauhojen tuloon lähes fanaattisen kielteisesti.
– Elokuvateattereilla alkoi mennä huonommin ja huonommin. Videonauha nähtiin isona vihollisena filminauhalle.
Sen sijaan nuorille videokasetit avasivat uuden maailman, kun amerikkalainen populaarikulttuuri löi televisioruutujen kautta voimalla läpi.
Seppälän mukaan 1970-luvun puolivälissä ja sen jälkeen syntynyt sukupolvi, johon hän itsekin kuuluu, kasvoi amerikkalaisten elokuvien kanssa, ja niiden ehdoilla. Valtaosa videonauhojen tarjonnasta oli yhdysvaltalaista tuotantoa.
– Oman polveni ihmisille amerikkalainen populaarikulttuuri oli videonauhojen takia erittäin henkilökohtaiseksi koettua.
Nauhat mahdollistivat sellaistenkin elokuvien näkemisen, joita ei olisi muuten pystynyt katsomaan, esimerkiksi ikärajojen takia. Seppälän voimakkaimmat muistot liittyvät aikaan, jolloin Suomessa oli videolaki, eikä alle 18-vuotiailta kiellettyjä nauhoja saanut vuokrata tai myydä.
– Katselimme kaveriporukalla kiellettyjä kauhuelokuvia, jotka olivat kopion kopion kopioita. Kuvanlaatu oli aivan kamala, hän naurahtaa.
Palanen historiaa
Monet elokuvan tutkimukseen erikoistuneet laitokset ovat hankkineet vuosikymmenten varrella valtavat videonauhakokoelmat. Kun vhs-nauhureita ei ole enää tarjolla ja ne menevät ajan myötä rikki, voi olla ettei kaikkia elokuvakokoelmia pystytä enää katsomaan, ellei niitä digitoida.
Jaakko Seppälän mukaan historiassa on käynyt usein niin, että jonkun asian arvo on tajuttu vasta liian myöhään. Näin kävi aikanaan esimerkiksi mykkäelokuville.
Elokuvilla ajateltiin aluksi olevan vain kaupallista arvoa, eikä niiden merkitystä kulttuurille ymmärretty. Elokuvien arkistoiminen aloitettiin vasta 1930-luvulla.
– Noin 80 prosenttia maailman mykkäelokuvista on menetetty ikiajoiksi, koska nauhoja pilkottiin kirveellä ja poltettiin, kun teatteriesitykset loppuivat.
