Latinankieliset sanat via dolorosa, kärsimysten tie, tulevat liki näinä päivinä. Kristikansa eri puolilla maailmaa järjestää kulkueita, jotka esittävät Jeesuksen viimeistä matkaa Raamatun kertomusten mukaan. Via Dolorosa on katu Jerusalemissa, jota myöten Jeesus kerrotaan viedyn ristiinnaulittavaksi.
Samoja via dolorosia on kaikkialla. Yksi niistä kulkee Tampereen kautta.
Pätkä tästä kärsimysten tiestä löytyy parhaillaan esitettävästä Claes Olssonin elokuvasta ”Taistelu Näsilinnasta 1918”.
Elokuvan tekee ajankohtaiseksi se, että juuri tänään, 6. huhtikuuta vuonna 1918, valkoiset valtasivat Tampereen ja sisällissodan kulku kääntyi.
Yksi merkittävimmistä taisteluista Tampereella käytiin Nottbeckin palatsin, Näsilinnana paremmin tunnetun rakennuksen hallinnasta.
Elokuvassa Jeesuksen osassa ovat kaikki ne punikit ja lahtarit, jotka ristiinnaulittiin taistelukentillä, kodeissaan, kaduilla ja vankileireillä.
He kärsivät meidän puolestamme. Heihin yhdistyy kaikki se hyvä ja paha, mitä ihminen pitää sisällään. Usko paremmasta maailmasta ja raadolliset keinot, joilla siihen kuviteltiin päästävän.
Vuoden 1918 kärsimysten tie on ollut pitkä.
Ne, jotka taistelun kokivat ja näkivät läheltä, kantoivat tuskan kuolemaansa saakka. Paha olo siirtyi heidän jälkeläisilleen ja jo kovasti lientyneenä seuraaville sukupolville.
Suomalaisiin sisällissota jätti syvät arvet, ja se on vaikuttanut aina näihin päiviin saakka.
Ennen talvi- ja jatkosotia punaiset saivat niellä hävityn sodan karvasta kalkkia. Otsaan oli lyöty punikin leima.
Pahinta oli hiljaisuus. Oli vain yksi totuus: voittajien totuus. Se piti hävinneidenkin niellä.
Kriisiryhmiä ei tunnettu. Kohtalotoverit kertasivat tapahtumia keskenään, mutta silloinkin vain kuiskutellen jos sitäkään. Moni muisteli jälkeenpäin, kuinka vankileiriltä vuosien päästä palannut punavanki oli vaiti, kätki kärsimyksen, pettymyksen ja nöyryytyksen sisäänsä ja vei ne mukanaan hautaan.
Hävityn jatkosodan jälkeen sisällissodan voittajat pelkäsivät punaisten perillisten kostoa. Sitä ei tullut. Hauras demokratia kesti kuin kestikin.
Sisällissodan sinetöimä kansan jako kahtia sen sijaan jatkui ja pysyi pitkään. Käytiin eri pankeissa ja kaupoissa, jotkut tanssivat nuoriso-, toiset työväentaloilla, urheiltiin eri seuroissa ja pantiin lapset jopa eri kesäleireille. Vaaleissa äänestettiin sen jaon mukaan, mikä oli syntynyt silloin joskus.
Sisällissota tuntuu nyt jo niin kaukaiselta, että moni ei käsitä, miten se on voinut olla mahdollista; miten veli on saattanut käydä veljeään vastaan.
Tosiasiassa se on hämmästyttävän lähellä olevaa historiaa; ei tarvitse mennä kuin pari kolme polvea taaksepäin, niin ollaan jo siinä ajassa.
Sisällissodan haavojen syvyydestä kertoo jotain sekin, että sodan kokonaiskuva on paljastunut vasta pala palalta. Tiedot uhrien määrästäkin olivat pitkään epämääräisiä.
Asia on jollain tavalla arka edelleen. Kuvaavaa on, että jo pelkästään sodan nimittäminen saa joidenkin ihokarvat pystyy yhä. Yksille se on vapaussota, toisille kansalaissota, kolmansille sisällissota. Vain muutama nimitys mainitakseni.
Mikä sota siitä syntyisikään, jos pitäisi yrittää löytää yksi yhteinen nimi. Sitäkin on yritetty ja päädytty vuoden 1918 tapahtumiin, joka ei tyydytä ketään.
Sanotaan, että historia toistaa itseään. Voisiko näin tapahtua vielä joskus? Tuskin kukaan uskoo, että se on mahdollista.
Jostain syystä meillä on merkillinen taipumus jakaa ihmisiä hyviin meihin ja huonoihin muihin.
Viha kumpuaa oikeassa olemisen ja oman erinomaisuuden tunteesta ja muiden väheksymisestä. Niin kauan kuin näin on, jatkamme kärsimysten tiellä.