Presidentti Mauno Koiviston yllättävä ulostulo ja Seppo Tiitisen hänelle antama tuki on merkittävä uusi käänne Tiitisen listaa koskevassa väittelyssä. Listan julkaisua ei voi enää pitkittää venkoilemalla.
Tiitisen listan 1990 kassakaappiin määränneen presidentti Mauno Koiviston kärsivällisyys petti sunnuntaina. Helsingin Sanomat julkaisi hänen haastattelunsa, jossa hän ilmoitti, että hänestä Tiitisen listan 18 nimeä Stasin yhteistyöhenkilöistä voisi julkaista. "Listan julkaisematta jättäminen aiheuttaisi nykytilanteessa suuremman vahingon kuin sen julkistaminen", Koivisto totesi.
Siltä se on näyttänyt jo pitkään melkein kaikkien muiden paitsi Supon johdon, poliisiylijohtaja Markku Salmisen ja sisäministeri Anne Holmlundin silmin. Poliisin kannan ymmärtää johdonmukaisuuden nimissä, mutta kokematon Holmlund teki virheen sitomalla ensi töikseen itsensä siihen tiukasti. Olisi kannattanut jättää itselle enemmän harkinnan varaa.
Myös eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen kannattaa nyt nimilistan julkaisua, vaikka hän teki silloisena Supon päällikkönä yhdessä Koiviston kanssa aikoinaan päätöksen, ettei Stasin lista anna aihetta toimenpiteisiin. Tiitinen puolusti aiemmin tiukasti salailua, mutta hän väljensi jo aiemmin kantaansa kertomalla, ettei lista sisällä kuumia poliittisia nimiä.
Päätös Tiitisen listan julkistamisesta ei kuulu enää Koivistolle eikä Tiitiselle, vaan virkavastuulla toimiville nykyisille viranomaisille. Siitä huolimatta alkuperäisten päätöksentekijöiden kantaa ei voi sivuuttaa olankohauksella. Kyseessä kun on viime kädessä harkintaan perustuva ratkaisu siksi, ettei kenenkään listalla olevan henkilön tarvitse pelätä tutkintaa tai syytteitä. Se on kaikkien harkintaan osallistuvien viranomaisten tiedossa.
Toisessa vaakakupissa painaa yleinen etu eli kiusallisen kohun lopettaminen ja toisessa yksilöiden etu. Tähän saakka julkistamattomuuspäätöksissä on painotettu yksilön etua ja Supon luotettavuutta muiden maiden tiedustelupalvelujen silmissä, mutta aika on ajanut sen tulkinnan ohi.
Koivisto päätyi aikoinaan Tiitisen esityksestä kassakaappiratkaisuun, mutta hän ei pidä sitä enää kestävänä. Arvio on oikea. Koivistokin kun on pannut merkille sen, millaisia vaikutuksia jatkuvalla kohulla on ollut Supon uskottavuudelle ja Alpo Rusin maineelle.
Ulostulollaan Koivisto ei ainoastaan kerro omasta muuttuneesta kannastaan, vaan hän haluaa nähtävästi myös pestä kätensä ja estää kaiken varalta historiankirjoittajia langettamasta hänelle syntitaakkaa Tiitisen listan salaamisesta.
Kylmä tosiasia on, että Tiitisen listan salailulla ei todellakaan voiteta mitään. Se vain jatkaa kohua. Pahimmillaan lista voi pysyä kiistan kohteena vielä jopa kahdeksan vuotta, jonka jälkeen asiakirjat tulevat julkisiksi. Niiden salassapitoaikahan on 25 vuotta.
Koiviston linjauksen jälkeen oli hämmentävää todeta, että Supon johdon ja poliisiylijohtajan lisäksi myös oikeusministeri Tuija Brax kiirehti esittämään varauksia ja verukkeita Tiitisen listan julkistamiselle. Sen sijaan ministeri Holmlund oli jo tarkistanut viisaasti hieman kantaansa.
Poliisin johto puhuu omassa asiassaan ja suojelee reviiriään, mutta sen näkemys on liian kapea-alainen. Yleinen etu vaatii Tiitisen listan julkistamista ja ajaa myös Supon edun edelle. Itse asiassa myös Supo tarvitsee pöydän puhdistusta vanhasta kuonasta sekä uuden lähdön.
Vanhaa Stasi-aineistoa on julkistettu tyylikkäästi monissa muissa maissa ilman mitään vahinkoa. Miksei se muka voisi onnistua myös Suomessa?