Kirjoittaja on Oulun yliopiston rehtori.
Toisen maailmansodan päättymisestä tuli kuluneeksi viime toukokuussa 60 vuotta. Suomen maaperällä Kilpisjärvellä vihollisuudet lakkasivat huhtikuun 27. päivänä 1945. Kamppailu itsenäisyyden ja demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän säilyttämiseksi oli päättynyt. Sotatoimet olivat alkaneet Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen marraskuun 30. päivänä 1939.
Eri maissa sodan päättymisen 60-vuotispäivää vietettiin vaihtelevin tunnelmin. Osalle Euroopan maita 8.5.1945 merkitsee voitonpäivää; osalle miehityksen alkamista ja itsenäisyyden riistoa ja osalle taas suurta helpotusta, kun vihollisuudet vihdoin päättyivät.
Historian kirjoitukset ja tulkinnat Euroopan suuresta verilöylystä ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri maissa.
Nyt on kulunut aikaa riittävästi ja tosiasiat voivat tunnustaa nekin, joille se aikaisemmin on ollut vaikeaa. Tosin vallanpitäjät ovat aina käyttäneet sotia ja niiden tulkintoja hyväkseen maansa sisäpolitiikassa. Niin näyttää olevan osin vieläkin.
Viime keväänä Suomessa kiisteltiin siitä, kävikö Suomi jatkosodassa Neuvostoliittoa vastaan erillissotaa vai kuuluiko Suomi Hitlerin Saksan liittolaisiin ja olisi näin osaltaan vastuussa sodasta. Nyt keskustellaan sotasyyllisyysasioista.
Itse odotan lähihistorian tutkimukselta vain totuutta, en spekulaatioita tai ideologisten silmälasien läpi tehtyjä johtopäätöksiä.
Suomen tilanne ankaran talvisodan jälkeen ei ollut rauhallinen. Neuvostoliiton painostus oli voimakasta ja yksin jäänyt Suomi haki tukea ja liittolaisia. Sitä saatiin Saksasta.
Kun sitten Saksan tappio alkoi näyttää mitä ilmeisimmältä, aloitti Suomi pyrkimyksensä irtautua sodasta. Saksa käytti rintaman horjuessa tilaisuutta hyväkseen ja pakotti Suomen allekirjoittamaan liittolaissopimuksen ehtona avulle. Presidentti Risto Ryti otti sopimuksen omiin nimiinsä.
Myöhemmin kun sotasyyllisiä etsittiin, Presidentti Ryti sai syyllisen viitan harteilleen. On kuitenkin ilahduttavaa, että kun viime vuonna äänestettiin kaikkien aikojen suurinta suomalaista, nosti Suomen kansa Risto Rytin kilpailun kärkisijoille.
Suomi onnistui tekemään Neuvostoliiton kanssa välirauhasopimuksen, joka allekirjoitettiin 19.9.1944. Tuolloin sota riehui vielä täydellä voimalla muissa osissa maailmaa. Sota ei kuitenkaan ollut vielä ohi kaikkien suomalaisten sotilaiden ja siviilien osalta. Neuvostoliiton vaatimuksena oli saksalaisjoukkojen poistaminen Suomen maaperältä.
Syyskuun 15. päivänä 1944 käynnistyi Lapin sota. Sodan piti olla sopupeliä, mutta toisin kävi. Saksalaiset kävivät pohjoiseen vetäytyessään kiivasta sotaa suomalaisjoukkoja vastaan ja tuhosivat mennessään lähes kaiken. Viimein viimeiset saksalaiset poistuivat Kilpisjärveltä ja Suomen sotalippu nostettiin kolmen valtakunnan rajapyykillä 27.4.1945 merkiksi sodan päättymisestä. Tämän jälkeen Suomen maaperällä ei ole taisteltu.
Sotiemme veteraaneja on juhlittu ja kansallista veteraanipäivää on vietetty vasta viimeisen 20 vuoden aikana. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta "virallisen Suomen" olisi pitänyt tunnustaa sotiemme veteraanien, maamme kunniakansalaisten ansiot ja arvostus jo aiemmin.
Viime kevään veteraanipäivien aiheena oli veteraaniperinteen siirtäminen nuoremmille sukupolville. Virallisesti perinnetyö siirrettiin Torniossa pidetyssä valtakunnallisessa veteraanijuhlassa veteraanijärjestöiltä Tammenlehvän perinneliitolle.
Veteraanien perintö on arvokas. Me sotien jälkeen syntyneet sukupolvet saamme olla kiitollisia. Meidän tulee osoittaa aina kunnioitustamme sotiemme veteraaneille siitä, että saamme elää vapaassa ja itsenäisessä maassa. Meille itsenäisyys, demokraattinen yhteiskuntajärjestys ja hyvinvointi ovat niin itsestään selviä asioita, että saatamme unohtaa, että ne on hankittu suurin uhrauksin.
Moni maanpuolustaja ei koskaan palannut kotiin ja moni sai elinikäisen vamman taistellessaan itsenäisyytemme puolesta.
Sotien loputtua myös rauhan ehdot olivat raskaat. Osa kansasta joutui jättämään kotinsa alueluovutusten yhteydessä ja lisäksi maallemme langetettiin suuret sotakorvausvelvoitteet.
Talvisodan muistopäivänä 13.3.2004 siunattiin haudan lepoon Mannerheim-ristin ritari, jälkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth. Hän oli kunnioitettu ja arvostettu veteraanien johtohahmo, joka väsymättä jaksoi toimia veteraanien puolesta ja puhua isänmaasta niinäkin aikoina, jolloin sellaiset puheet eivät olleet muodissa.
Maamme tarvitsee jatkossakin Ehrnroothin kaltaisia henkilöitä, jotka omalla esimerkillään näyttävät, mitä tarkoittaa velvollisuudentunto, toisista huolehtiminen ja oikeudenmukaisuus.
Sota oli suuri koettelemus koko kansalle, mutta erityisen kovia sai kokea maamme karjalainen väestö, joka joutui jättämään kotinsa ja omaisuutensa. Meidän jokaisen lähipiirissä on muistoja ja kokemuksia sodasta.
Omat vanhempani ja appivanhempani uhrasivat ikätovereidensa tavoin suuren osan parasta nuoruuttaan sodassa. Tämä tammenlehväsukupolvi taisteli meille vapauden ja itsemääräämisoikeuden, maksoi sotakorvaukset, jälleenrakensi Suomen ja loi työllään pohjan nykyiselle hyvinvoinnillemme.
Nämä ovat asioita, joita emme saa unohtaa ja joita meidän tulee välittää eteenpäin niillekin sukupolville, jotka vielä eivät ole syntyneet.