Molotov–Ribbentrop-sopimuksen teosta tuli viime lauantaina kuluneeksi 75 vuotta. Paktin ja sen salaisen lisäpöytäkirjan on uskottu pitkään olleen kuollut ja kuopattu.
Natsi-Saksa ja kommunisti-Neuvostoliitto päättivät paktillaan Puolan, Baltian maiden, Bessarabian ja Suomen kohtalosta. Niiltä ei kysytty mitään, vaan niihin hyökättiin ja niitä miehitettiin, koska Hitler ja Stalin olivat näin päättäneet.
Viimeistään Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan myötä on tullut selväksi, ettei paktiin sisältyvä etupiiriajattelu ole poissa päiviltä, ei ainakaan Venäjällä. Esimakua tästä saatiin vuonna 2008 Georgian sodassa.
Jo torppaamalla EU:n ja Ukrainan assosiaatiosopimuksen Venäjä viestitti mielipiteenään, että Ukraina kuuluu sen etupiiriin.
Seuraava askel oli vielä tömäkämpi. Kaappaamalla Krimin Venäjä osoitti, että se on valmis tekemään etupihallaan mitä haluaa. Venäjän tukema operaatio Itä-Ukrainassa kertoo samaa.
Molotov-Ribbentrop-paktiin nähden ero on nyt se, että Venäjä piirtää etupiirinsä yksin.
Venäjän vetoihin on mukauduttu melko mukisematta. Krimin-valloitusta ei hyväksytä sanoissa, mutta vastatoimet ovat jääneet pakotteisiin. Ne purevat vasta ajan kanssa.
Paktin haamu nousee kokonaan haudastaan, jos Ukrainan EU-suhteista saati muista rajoista alettaisiin päättää sen pään yli. Tätä päiden yli sopimisen pelkoa on Suomessakin, vaikkei sitä suoraan sanotakaan.
Ukrainan ja Suomen välillä on yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat Venäjälle strategisia rajamaita ja molemmat ovat historian saatossa olleet enemmän tai vähemmän sen liekanarussa. Molempien rajoja on siirrelty.
EU perusteli Venäjä-pakotteita Itä-Ukrainan tapahtumilla ja sillä, ettei yhteistyötä voida jatkaa Venäjän kanssa ”kun Krim on laittomasti anneksoitu”.
Jos EU:n Itä-Ukrainaa koskevat pakotteiden purkuehdot täyttyisivätkin, vaaditaanko Venäjää vetäytymään myös Krimiltä? Jos Itä-Ukraina rauhoittuu, aiotaanko vaatia tosissaan myös Krimin palautusta? Tuskinpa. Ja jos vaaditaan, lähteekö Venäjä? Tuskinpa.
Käsiä on alettu nostaa jo pystyyn. Emeritusprofessori Alpo Juntunen kirjoitti Kalevassa viime viikolla, että Krimin liittäminen Venäjään pitäisi tunnustaa.
Moinen menettely olisi vaarallinen ennakkotapaus. Se antaisi mille tahansa vahvalle ja röyhkeälle valtiolle luvan siirrellä naapurinsa rajoja.
Juntunen perusteli näkemystään sillä, että Krimin antaminen Ukrainalle 1954 oli Nikita Hruštševin oikku. Nyt Ukraina on itsenäinen valtio eikä Juntusen logiikka päde.
Krimin pallottelussa on historian ironiaa. Yle Novostin toimittajan Maxim Fedorovin mukaan Krimin liittämistä Ukrainaan puolsi muodollisessa päätöskokouksessa suomalaisille tuttu Otto Wille Kuusinen.
OW piti päätöstä merkkinä ”Leninin aloittamasta veljeskansojen ystävyyden politiikasta”. Hän myös kiitteli sitä, miten helppoa rajojen siirtely oli Neuvostoliitossa.
Helppoa rajojen siirtely oli nytkin, vaikkei tällä kertaa ollutkaan kysymys veljeskansojen ystävyyden politiikasta.
Kansanedustaja Ilkka Kanerva (kok.) arvioi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että presidentti Vladimir ”Putinin juna ei pysähdy Ukrainaan”.
Jo viime keväänä Putin alkoi puhua Novorossijasta, Uudesta Venäjästä. Historiallinen Novorossija on kutakuinkin sama alue kuin se, jolla Venäjä-mieliset separatistit nyt toimivat.
Novorossija olisi Putinin junan luonteva ensimmäinen väliasema. Siihen kuuluisi useita isoja kaupunkeja aina Mustanmeren rannalla olevaa Odessa myöten. Venäjän Turkilta 1700-luvun lopulla valtaama alue liitettiin Ukrainaan neuvostovallan alkuvuosina.
Novorossijan nielaisu tarkoittaisi jo lähes nyky-Ukrainan puolittamista. Kiova täyttäisi puoliskon. Sekään ei olisi yllätys, sanoihan Putin jo maaliskuussa, että ”Kiova on Venäjän kaupunkien äiti.”
Ei voi välttyä johtopäätökseltä, että nyky-Venäjälle raja on näköjään kuin veteen piirretty.
Kolumni