Kunta- ja palvelurakenneuudistuksella on määrä turvata peruspalvelut suomalaisille asuinkunnasta riippumatta. Riitaisassa rakennetyöryhmässä asiasta väännettiin kompromissi, joka jätti turhan paljon toivomisen varaa.
Puitelaki kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta ehditään juuri ja juuri antaa istuvalle eduskunnalle. Yksimielisyys lakia valmistelleessa rakennetyöryhmässä saatiin aikaan viimeisellä mahdollisella hetkellä, usean takarajan jälkeisellä jatkoajalla. Kansalaisten palveluiden tasavertainen turvaaminen ja kuntakentän vahvistuminen sai sysäyksen eteenpäin, arvioi keskustalainen kuntaministeri Hannes Manninen uudistusta optimistisesti.
Kun kuitenkin vertaa tulosta hallituksessa asetettuun tavoitteeseen, ilmaan jäi paljon avoimia kysymyksiä ja tekemättömiä ratkaisuja. Tarkoituksena oli, että nykyisin kuntien vastuulla olevat palvelut saavat riittävän vahvan rakenteellisen ja taloudellisen perustan niiden turvaamiseksi tulevaisuudessa. Korkealentoisesti puhuttiin myös palveluiden laadun, vaikuttavuuden, saavutettavuuden ja tehokkuuden huomioon ottamisesta. Siitä kaikesta ei voi vakuuttua lopputulosta lukiessa.
Myös SDP:n edustajana työryhmässä toiminut kansanedustaja Rakel Hiltunen vakuutti tyytyväisyyttään tulokseen. Hän muistutti, että jatkuvissa talousvaikeuksissa olevien kuntien asemaan palataan vuonna 2009. Minkään kunnan talous ei suunnitelman mukaan voi pysyä kroonisessa kriisissä. Jospa niin kävisi.
Kuntien pakottamisesta yhteen tai yhteistyöhön vallitsi suurin erimielisyys rakennetyöryhmässä. Keskusta halusi pitää viimeiseen saakka kiinni kuntien itsenäisyydestä. Kokoomuksen kuntaneuvottelija, kansanedustaja Maija Perhokin oli tyytyväinen, että keskusta taipui hyväksymään vakavissa vaikeuksissa sinnitteleville kunnille takarajan, jonka perusteella kuntajakoa voidaan muuttaa vuoden 2009 alusta. Mutta miksi vasta sitten?
Vaikeuksien siirto tuonnemmaksi merkitsee käytännössä vain ikävien tosiasioiden ja päätösten lakaisua maton alle. Kun ne putkahtavat sieltä uudelleen esiin, voidaan nähdä koettuakin riitaisampi neuvottelukierros. Ratkaisuun sisältyy muitakin lykkäyksiä. Kuntien tulee esimerkiksi viimeistään ensi vuoden elokuussa esittää suunnitelma, miten ne aikovat järjestää peruspalvelut vuoteen 2015 mennessä. Miksi vasta sitten? Miksei sitä ole vaadittu jo tämän valmistelukierroksen aikana?
Epävarmaa on toistaiseksi sekin, millaisia ovat sairaanhoitopiirit, joiden vastuulle tulevat ainakin erikoissairaanhoito ja kehitysvammahuolto. Terveydenhuollon järjestämiseen vaadittava 20 000 asukkaan minimiväestöpohja kuulostaa järkevältä ja tuo taloudellista varmuutta toiminnan suunnitteluun, mutta ikävät kokemukset kuntien välisistä kiistoista terveyskeskusyhteistyössä epäilyttävät. Luodaanko nyt uusia riiteleviä mammutteja?
Uudistusta selitellään vaalitaistelussa parhain päin. Kukaan ei kuitenkaan pysty vakuuttamaan, että puitelailla turvataan suomalaisten palvelut tulevaisuudessa. Siksi sitä ei voi pitää hallituksen suurena saavutuksena, vaan ikävästi vesitettynä kompromissina.
Rakenneryhmässä oli mukana myös oppositio, mutta senkään panos auttanut parempaan. Poliittisesti ei ollut mahdollista päästä tämän pitemmälle. Siinä pelkistyi taas kerran Suomen politiikan suuri ongelma. Kaikki johtavat poliitikot tietävät, mitä pitäisi tehdä ja miksi, mutta puuttuu rohkeus ja halu kantaa vastuuta. Omaa valtaa ei haluta vaarantaa.