Turo Manninen: Ei vettä rantaa rakkaampaa. Oulun vesilaitos vuosina 1902-2002. Oulu 2002.
Oulun kaupunki on saanut kelpo historiateoksen vesilaitoksestaan. Sen on kirjoittanut FT, dosentti Turo Manninen, joka on jo aiemmin osallistunut varsin moneen Oulun historiahankkeeseen.
Teos on hyvin selkeärakenteinen ja luettava, mihin on vaikuttanut asioiden hyvän hallinnan lisäksi myös riittävä väliotsikoiden käyttö ja tiivis tarkastelutapa.
Teos sisältää tietoa 1870-luvulta lähtien niin makeasta vedestä kuin likavesistäkin aina nykypäiviin saakka, jolloin vesikysymyksen hoitaminen edellyttää kaikessa suhteessa korkeaa ammattitaitoa ja tekniikkaa sekä on mitä suurimmassa määrin liiketoimintaa.
Manninen luo katsauksen aivan kivikauteen ja antiikkiin saakka. Hän pohdiskelee Suomen yleisen vesihuollon historiaa ja sitä, miten puhdasvesikysymys ja likavedet hoidettiin 1800-luvun Oulussa.
Oulu oli tuohon aikaan epäsiisti pikkukaupunki, jossa likasanko oli tapana viskata palosolaan tai portin pieleen. Ei ihmekään, että monenlaisia tautiepidemioita raivosi silloin tällöin. Lääninsairaalan ylilääkäri Karl von Fieandt oli huolestunut tilanteesta ja ryhtyi ottamaan vesinäytteitä ja lähettämään niitä Helsinkiin.
Vesi näytteli suurta osaa myös tulipalojen ehkäisyssä. Oulu oli palanut historiansa aikana monta kertaa ja viimeksi vuonna 1822 oikein kunnolla. Kun tulevaisuudessa pyrittiin ehkäisemään samanlaiset katastrofit, vesi nähtiin siinä keskeisessä roolissa. Vuosisadanvaihteen pahat palot, esimerkiksi tervahovin palo 1901 ja kova kuivuus saivat vaatimaan lopulta vesijohdon rakentamista Ouluun.
Mannisen mukaan oululaiset ymmärsivät jo varhain, että vesijohto ja viemärit kuuluivat yhteen; niitä ei voinut rakentaa erikseen. Vuonna 1886 valtuusmiehet olivat päättäneet perustaa vesilaitoksen, mutta peruivat kohta sanansa. Kirjoittaja kutsuu vitkuttelua "vesijohtonäytelmäksi". Vaikka se oli kohtalaisen pitkä, se päättyi kuitenkin onnellisesti, kun valtuusmiehet päättivät vuonna 1897 yksimielisesti "ryhtyä varustamaan kaupunkia lokaviemäri- ja vesijohtolaitoksella".
Puukaupungin vesijohtolaitos (1902-1944) oli vaatimaton, eikä se ollut järin suuri vielä "kivikaupungissakaan" (1945- 1969). Vasta kun Oulu alkoi kasvaa kunnolla, siirryttiin laajempaan laitokseen.
Vuosikymmenien ajan vesi puhutti silloin tällöin oululaisia. Vesimittareista ja -posteista oli kinaa. Oululaisten juomavettä myös haukuttiin varsin paljon. Keskustelua käytiin myös jätevesistä.
Vaikka 1950-luvulla uskottiin, etteivät Oulun viemärit saastuttaneet, koska ne laskivat kauas merelle, tosiasiassa ne olivat saastuttaneet Sonnisaaren ja Kuusiluodon välisen salmen, mistä tuli paha lemu. Saatiin siinä ihmetellä, pitääkö myös likavedet puhdistaa, kuten vuoden 1962 laki edellytti.
Kun eduskunta hyväksyi vuonna 1992 lain, jonka mukaan kunnat saivat itse päättää yleishyödyllisten laitoksiensa muuttamisesta liikelaitoksiksi, Oulu päätti tehdä ratkaisunsa jo saman vuoden marraskuussa.
Tällöin syntyivät nettobudjetin varassa toimivat laitokset, joista yksi oli vesilaitos. Sen jälkeen tehtiin joukko uudistuksia, joiden seurauksena kaupungin veden laatu parani tuntuvasti.
Onnistuneesta teoksesta ei kuulu kiitos vain kirjoittajalle. Kiitokset ansaitsee myös graafisesta suunnittelusta ja kuvituksesta on vastannut Raimo Ahonen, joka hänkään ei ole ensimmäistä kertaa asialla. Hän on päätynyt käyttämään teoksessa suurehkoa kokoa ja kahta palstaa, mitä voi pitää varsin onnistuneena ratkaisuna. Mustavalkoiset ja värikuvat sopivat hyvin teokseen.
Valitettavasti ainakin arvostelukappaleen sivu 125 on täysin epäonnistunut; sivun teksti ja seuraavan sivun kuva ovat sekoittuneet niin, että nähtävissä on lähinnä makulatuurin luokkaa olevaa sotkua. En tiedä, onko teoksen muissa kappaleissa käynyt samoin, vai onko vain minulle eksynyt virheellinen kappale?
Edellisestä huolimatta teos on varsin näyttävä - lahjateoksen luokkaa - ja sisältää paljon muutakin Oulu-tietoutta kuin veteen liittyvää historiaa. Joka ei jaksa koko teosta lukea, hänelle kirjan lopussa on hyvä tiivistelmä.