Oulun ammattikorkeakoulun opiskelija Katja Anisimaa on opiskelijavaihdossa Singaporessa. Hän oli ystävineen joulunietossa Karon Beachilla Phuketissa 23.-27.12.
Osa seurueestamme oli yhä hostellilla ensimmäisen aallon tullessa, itse olin juuri rannan läheisyydessä pudottamassa postikortteja laatikkoon kun näin ihmisten juoksevan kauhuissaan rannasta, autojen ja skootterien yrittäessä ajaa väkijoukossa.
Aluksi en tajunnut, mikä oli kyseessa, kunnes ihmisjoukon takaa näkyi suuri aalto, joka ei ollut pelkästään vetta vaan lisaksi runsaasti rannasta kerääntyneitä rantatuoleja ja kojuja. Lähdin juoksemaan muiden joukossa, ja pääsin laheisen hotellin aulaan turvaan.
Veden pinta nousi reisiin asti, mutta vesi alkoi laskea hyvin nopeasti aallon mentyä. Ihmisillä ei ollut siinä vaiheessa minkäänlaista kasitysta mistä oli kysymys. Koska oli viela aamu, n. kello 10, suurin osa ihmisistä oli vielä nukkumassa tai aamiaisella.
Kahlasin takaisin omalle hostellille kertomaan ystävilleni, jotka eivat olleet uskoa tapahtumaa. Yksi seurueestamme oli ollut rannassa ja paiskautunut seinää vasten aallon voimasta, mutta Karon Beach on hieman korkeammalla rannasta, joten selviydyimme tapahtuneesta hyvin vähilla vaurioilla.
Tietoja tapahtuneesta saimme noin tunnin kuluttua, kun näimme CNN-kanavalta etta Indonesiassa oli ollut maanjäristys. Ihmisjoukossa kulki huhu että seuraava, vielä isompi aalto on tulossa 40 minuutin kuluttua ja seuraava kello 14.
Paikalliset liikkeenpitäjät karkasivat ensimmäisten joukossa vuorille, samalla myos hostellimme henkilokunta. Koko seutu autioitui ja kaikki kaupat ja ravintolat suljettiin.
Ruokaa ei saanut keskipaivan jälkeen mistään, ja turistit joita ei oltu viela kuskattu vuorille, kurkkivat hotellien ikkunoista ja parvekkeilta. Joka paikassa oli hiljaista. 40 minuuttia kului eika uutta aaltoa kuulunut.
Seuraava aalto jonka oli tarkoitus tulla kello 14 oli kuulema kasvanut yli kymmenmetriseksi. Mielessä kavi etta tässako se nyt sitten on. Mietimme vaihtoehtoja lähdemmeko korkeampaan hotelliin pakoon (hostellissamme oli 4 kerrosta), jäämmeko hostellille vai yritämmeko päästa paikallisten kyydissa vuorille.
Puhelimet, rahat ja passit olivat pakattu muovipusseihin ja puhelinlangat olivat tukossa. Emme olleet varmoja tiesivätko ihmiset siitä kaikesta vielä Suomessa, silla emme tienneet katastrofin laajudesta. Puhelimella ei kuitenkaan voinut soittaa paikallis- eika kaukopuheluita. Odotimme taas hiljaisuudessa seuraavaa jättilaisaaltoa, jota ei sitakaan lopulta kuulunut.
Käytyämme taas ulkona, uuden tiedon mukaan seuraavan aallon olisi tarkoitus tulla kello 16, mutta sitäkaan ei kuulunut. M
yös lentokentän sanottiin olevan todella pahasti vaurioitunut ja sen sanottiin olevan suljettuna vähintään kolme päivää. Lentomme takaisin Singaporeen oli tarkoitus lähteä maanantaiaamuna, mutta emme olleet varmoja onko lentokenttä edes auki, sunnuntai yölläkään ei puhelinlangat toimineet eikä edes taksia voinut tilata, saatikka kysellä lentokentän tilannetta.
Karon Beach oli tyhjentynyt entisestään silla viimeisetkin turistit olivat kuskattu vuorille. Löysimme rannan tuntumasta kahdeksan aikaan illalla sunnuntaina yhden ravintolan joka oli auki, ja siella oli vain suomalaisia ja ruotsalaisia turisteja. Siinä oli lähes kaikki keitä sinä iltana nähtiin.
Järkytyksemme hyökyaallosta oli lähinna henkinen. Tuntui kamalalta odottaa aaltoa jonka sanottiin kasvaneen yli 10 metriseksi, kun ei ollut yhtään ajatusta kuinka iso ensimmainen aalto oli ollut. Myöskin tieto siitä, että Patong Beach oli tuhoutunut lähes kokonaan sai meidät miettimään, miten onnellisia oltiin että emme olleet siellä.
Edellisen päivä Phi Phi-saaren matkakin mietitytti sillä olisimme juuri olleet snorklailemassa Maya Bayssa kun aalto iski. Se olisi ollut menoa. Mietin jo viimeisiä sanoja ja mitä kaikkea sitä on elämän aikana tehnyt ja jaääyt tekemättä.. Olimme kuitenkin onnekkaampia kuin monet muut.
Maisemat rannassa oli joka tapauksessa kamalat. Hedelmäkojut lojuivat palasina pitkin katuja, haljenneet melonit ja ananakset lojuivat kaduilla kärpästen syötävinä. Aurinkorasvapurkkeja, hammasharjoja, rikkinäisiä muovituoleja, puun runkoja ja parittomia kenkiä lojui pitkin kujia. Rantakojuista olivat lasit menneet sisään, lattiat lainehtivat vettä ja sisallä kaikki oli palasina. Joidenkin liikkeiden sisusta oli pelkkiä rikkinaisia muovituoleja, jotka aalto oli paiskannut ikkunoista sisään. Märkiä postikortteja lojui liikkeiden edustoilla ja lyhtypylväät olivat kaatuneet. Rantahietikko oli siirtynyt kauas kaduille aallon voimasta ja rannalla oli jäljellä vain puiden juuret jotka tulivat esiin hietikon alta. Ei ainuttakaan rantatuolia tai aurinkovarjoa ollut enää rannassa, ja meri oli taysin tyyni.
Hostellin henkilokunta palasi sunnuntai-illaksi vuorilta ja saivat hommattua meille taksin aamu kuudeksi. Matkattiin pidemmän kautta vuorilta lentokentälle koska rantatie oli aivan tukossa. Onneksemme lentokenttä oli auki ja pääsimme lahtemaan vain 30 minuuttia myohässä.
Pahin shokki iski vasta perillä kun tajusimme lehtien ja tv-uutisten jutuista kuinka paljon ihmisiä oli kuollut ja kuinka pahasti esim. Patong Beach oli tuhoutunut. Olimme todella onnekkaita, ettei kukaan meistä ollut sillä hetkellä rannassa, ja olimme valinneet juuri Karon Beachin kaikkien mahdollisuuksien joukosta.
Kaikki tuttavat ja sukulaiset Suomessa ovat olleet eniten huolissaan, myös koulun henkilokunta Singaporessa on soittanut useita kertoja Suomen suurlähetystoon antaen meidän henkilötietoja.
Vasta muiden huolesta tajuaa miten täpärällä kaikki oli. Rahaa on lahjoitettu paikalliselle punaiselle ristille hätaavuksi katastrofin uhrien auttamiseksi.
Olitko Kaakkois-Aasian katastrofialueella? Kerro kokemuksistasi.