Presidentti Tarja Halonen muisti uuden vuoden puheessaan alkavaa vammaisten vuotta ja mainitsi vertaistuen merkityksen.
Laajasti ottaen ihminen on aina vertainen toiselle. Yhteiskuntamme muutos on niin raju, että koko sosiaalisuuden käsitteen ja sen sisällön toivoisi tulevan uudelleen arviointiin. Muodissa ovat yksilön vapaudet, oikeudet enemmän kuin velvollisuudet. Toisen ihmisen huomioiminen on jäänyt taka-alalle.
Rehupiikles, rock-yhtye Etelä-Pohjanmaalta, laulaa:
"Jos meinaat mennä Ylihärmään, ota ja mee, äläkä meinaa vaan. Kannattaas' sun mennä Ylihärmään, jos siltä alakaa johonakin vaiheess' vähäki tuntumahan. Voin luvata sen notta Ylihärmäss' hyväksytähän sut sellaisna kuin sä tuut. Ei vaharata pitkään sua Ylihärmäss'. Kukaan ei huomaa, jos toinenhan saapas vain sulla on."
Tulkitsen sanojen viittaavan kyläyhteisöihin, joissa jokainen ihmisen liikku oli merkittävä ja haluttiin tietää ihmisten asiat, jos kohta liikaakin. Verhot heilahtivat, liikkuipa tiellä kuka tahansa. Häntä "vaharattiin", mutta ei liian pitkään, ja hyväksyttiin vertaisena.
Sellaista tukea ja kontrollia nopeasti vaihtuvissa yhteisöissä ei enää ole. Siinä on hyvät ja huonot puolensa, kuten aina. Nuoren ei enää tarvitse paeta väljemmille vesille liian tiukasti määritteleviä, mutta myös samalla huolta pitäviä naapureitaan.
Vertaistukea voi katsoa myös empaattisista tunteista käsin. Ihmisten elämä, vaikka se on niin yksilöllistä, on kuitenkin myös hyvin samanlaista. Samaa biologiaa kun olemme ja samat kehitysvaiheet kohtaamme.
Empatiaa on se, että oma itse jää hetkeksi taka-alalle, huomataan joku toinen ja asetutaan hänen asemaansa. Se auttaa välittämään ja ymmärtämään toista ihmistä. Se on perusta myös ihmisten välisille tunnesuhteille, eettisyydelle ja luontaiselle moraalille.
Empatian on huomattu jäävän nykymaailman menossa kaiken kiihkeän haluamisen jalkoihin. Yhteiskunnan kehityksen häiriötekijät ovat olleet sitä luokkaa, että empatiaa, inhimillisyyden perusominaisuutta, on alettu nostaa tarpeellisena esiin. Siitä kaavaillaan jopa oppitunteja kouluihin.
Ihmisen kehityksen päämäärä varhaisimmasta aamuhämärästä saakka on vertaiseksi tuleminen, oman itsensä ja toisen ihmisen ymmärtäminen; ei ylä- eikä alapuolelta, vaan samalta pohjalta. Sitä se on elämän loppuun saakka. Elämme ryhmässä ja meitä auttaa, jos tunnemme itsemme toisten joukossa ja toisten vaikutuksen itseemme. Ilman toista ihmistä mielemme illuusiot olisivat tyhjät ja täynnä vain omaa itseä: minä, minä; kaikki kuuluu minulle - tässä, nyt ja heti.
Toisen ihmisen kohtaaminen käynnistää tunne-elämän. Sen se tekee elämän alussa ja sama merkitys sillä on aina; ulkoisena tai sisäisenä. Ihminen on varustettu huolehtivilla ominaisuuksilla. Hän antaa ja näyttää pienemmille ja vielä kypsymättömille elämän merkityksen taatessaan huolenpidollaan turvallisen pysyvyyden.
Samasta lähteestä, kovin paljon laimeampana, on peräisin se, kun katsomme ajatusten syrjällä naapurin taloa: tuleeko piipusta savua.Tai kun teemme ohimenevän huomion kerrostalon viereisestä ovesta: onko sieltä liikuttu tänä päivänä. Mielen taustalla on kokonaiskuva ympäristömme ihmisistä. He ovat osa verkostoamme. He takaavat sen mukavuuden, mitä on kun ohimennen voi vaihtaa kuulumisia, puhua vähän säästä tai olla huomaamatta, kun siltä tuntuu. On hyvä, että on vertaisia - tämän kadun, tien, talon, kylän, yhteisön tai muun sellaisen. suhteen.
Kaikki tämä on itsestään selvää, kun päivät kuluvat samoissa uomissa. Mutta kun tulee muutos. Savu ei nouse, valoja ei näy, ovi ei käy, naapuri kyllä huomaa: täytyisi saada tietää. Paukkupakkaset ovat nostaneet vertaisen avun välttämättömäksi julkisuutta myöten.
Avun antaminen ja vastaanottaminen ei ole aivan yksinkertaista. Huolenpidon kohteeksi joutuminen voi herättää myös hankalia tunteita, esimerkiksi kateutta, koska avunantaja tuntuu hyvältä. On sietämätöntä ajatella, että toisessa on ne hyvät ominaisuudet, joiden kohteeksi joudun, jos pyydän apua. Voi vaikka tuntua, että ne ovat poissa itseltä.
Kateuden tunteen seuraukset kääntyvät omaa itseä vastaan, koska auttaja ja siten myös avun saaminen voidaan torjua. Lapsuudessa opetellaan päivittäin kiukutellen sulattelemaan sitä, että hyvä tulee ulkopuolelta eikä itsestä. Siellä sulatellaan kokemusmaailmaa, missä lähelle tulemiset ja pois työntämiset ovat tärkeää tunne-elämän arkea kohteenaan toinen ihminen.
Ihmisen ominaisuuksista kumpuava tukeminen ja huolenpito ei ole kallista eikä vaadi mahtavaa byrokratiaa. Pieni vilkaisu, ystävällinen ele. Se ei maksa mitään, mutta eheyttää kokemusmaailmaa.