Näinä aikoina joka tuutista tunkevan dopingpuheen erikoisimpia piirteitä on se, että asianosaisten ääni ei pääse erottumaan. Tarkoitan urheilijoita, kontrolli- ja rankaisutoimien kohteita, jotka tosin eivät hysteriaa lähentelevässä ilmapiirissä haluakaan astua ajatuksineen esille.
Heidän puolestaan ja verimanipulointiin pureutuen pyrin nyt havainnollistamaan dopingvalvonnan ristiriitaisuuksia. Suuri yleisö kaiketi uskoo, että verimanipulointi olisi urheilussa kielletty. Näin ei asia suinkaan ole, sillä vain tietyt veren koostumukseen kajoavat aineet ja menetelmät on julistettu pannaan.
Urheilija saa kohentaa veriarvojaan esimerkiksi rautatableteilla ja B12-vitamiinilla. Tätä vitamiinia pistetään elimistöön lääkeruiskulla, aivan kuten epohormoniakin, ja molemmissa tapauksissa tähdätään punasolutuotannon edistämiseen. Korkean paikan harjoittelu on sallittu valinta, kun taas alppimajassa oleskelu on joidenkin maiden -- kuten Italian -- urheilijoilta kielletty. Kuitenkin molemmat keinot ajavat samaa verimanipuloinnin virkaa.
Veriarvojaan taannoin plasmanlaajentajalla alentaneet suomalaishiihtäjät määrättiin valtaisan kohun saattelemana kilpailukieltoon. Jos he olisivat pudottaneet hemoglobiiniaan vaikkapa vedellä tai verta luovuttamalla, yhtään kilpailukieltoa ei olisi langetettu.
Urheilijat tietävät, että kaikkiin lääkkeisiin ja menetelmiin liittyy potentiaalisia riskejä. Toisaalta kaikki metodit ovat ongelmattomia silloin, kun asiat hoidetaan ammattimaisella otteella.
Miksi siis tietyt konstit on kielletty ja toiset sallittu? Nykyisten kieltojen logiikka (eli sen puute) ei avaudu urheilijoille, mutta antidoping tuleekin nähdä heihin kohdistettuna vallankäyttönä. Urheilijoita alistamalla on mahdollista saada sekä töitä että kosolti julkisuutta.
Vielä 1980-luvulla verimanipuloinnista voitiin puhua kiihkottomasti. Oulun yliopistossa toiminut urheilulääkäri Jaakko Puranen piti niin sanottua veritankkausta rautatablettien nauttimisen "tehostettuna muotona". Antidopingin suomalaisauktoriteetti oli tuolloin Mauri Mattila, Helsingin yliopiston farmakologian professori. Hän kiisti veritankkauksen olevan dopingia: menetelmähän oli turvallinen ja sääntöjen sallima.
Sen vuosikymmenen lopulla Jyväskylän yliopiston urheilufysiologit Heikki Rusko ja Jukka Viitasalo toivottivat epohormonin tervetulleeksi urheiluun. Harrastelijamaisesta verimanipuloinnista päästäisiin viimein eroon, kun punasolujen määrä voitaisiin epon avulla vaivattomasti kohottaa halutulle tasolle.
Tällä hetkellä niin veritankkaus kuin epohormonikin löytyvät kieltolistalta. Kourallinen lääketieteilijöitä on keinotellut itsensä sellaiseen asiantuntija-asemaan, jossa he voivat sanella ainoana oikeana pidetyn etiikan, joka urheilijoiden tulisi omaksua.
Tukea he saavat tiedotusvälineiltä, jotka eivät kykene kyseenalaistamaan alati kiristyvää kontrollipolitiikkaa. Media tarvitsee myyntijuttuja ja juuri niitä virtsatestit urheilijoiden kustannuksella tuottavat.
Jos toimittajat todella välittäisivät urheilijoista, mielekästä keskustelua olisi voitu käydä jopa Lahdessa vuonna 2001. Esimerkiksi Jari Isometsä tyrmäsi tuoreeltaan verimanipulointia koskevan sääntökyhäyksen. Hän kieltäytyi näkemästä tilanteessa minkäänlaista johdonmukaisuutta.
Edelleen Isometsä huomautti, että urheilijat suhtautuvat koko dopingaiheeseen eri tavalla kuin penkkiurheilijat. Hän vetosikin toimittajiin, jotta nämä lopettaisivat urheilijoiden kannalta ahdistavan ilmapiirin lietsomisen. Toivomus sivuutettiin nopeasti.
Kymmenisen vuotta Lahden jälkeen urheilijoiden asema ei ole helpottunut. Kaunista silti olisi, että he rohkaistuisivat ja kävisivät joukolla puolustamaan oikeuksiaan määritellä ammatillinen etiikkansa aivan itse.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja kirjailija. Vettenniemi on kirjoittanut Piikit ja pillerit. Suoraa puhetta dopingista -kirjan (Teos 2009).