Sunnuntai on suomalaisen jääkiekkoilun suuri päivä. Niin suuri, että vain harva sen vielä tajuaa.
Edessä on ottelujen ottelu. Klassikkojen klassikko, jota tullaan muistelemaan Suomessa ja Ruotsissa vielä vuosien päästä.
Kello 15.05 Suomen aikaa kannattaa kotikatsomoissa painaa dvd-laitteen tai vhs-videon nauhoitusnappia. Torinon olympialaisten finaali on arkistojen tuleva helmi.
Ottelu voi olla monelle Suomi-kiekkoilun ikonille uran viimeinen arvokisataisto. Katseet kääntyvät Teppo Nummiseen ja Teemu Selänteeseen. Jälkimmäinen vihjasi jo Venäjä-välierän jälkeen, että ura Leijonissa on katkolla.
Palasportin kaukaloon luistelee Suomen jääkiekkohistorian paras joukkue. Todennäköisesti Leijonien pitkäaikainen ydinrunko pelaa tänään viimeistä kertaa yhdessä.
Sen jälkeen pelikentiltä katoaa jotain sellaista, mitä ei voi ikinä korvata.
Kun Leijonat voitti vuonna 1995 Tukholmassa maailmanmestaruuden, käynnistyi Suomessa ennen kokematon karnevaalihumu.
Hävittäjät saattoivat sankarit kotimaan kamaralle. Kaiuttimista pauhasi ruotsalaisten kultalauluksi tarkoitettu Den glider in, ihmiset ilakoivat suihkulähteissä ja huusivat rytmikkäästi Ville Peltosen nimeä. Helsingin Kauppatorin kansanjuhlaan osallistui yli 100 000 ihmistä.
Aavistuksen huvittavaksi tilanteen teki se, että Suomessa juhlittiin B-luokan kisojen maailmanmestaruutta. Vuonna 1995 MM-jäällä ei luistellut yhtään NHL-pelaajaa. Globenissa ei nähty Wayne Gretzkyä, Mario Lemieuxia tai ketään muuta sen ajan kirkkainta kiekkotähteä.
Mutta Torinossa oli paikalla koko jääkiekkoilevan maailman kerma. Jos Leijonat tänään voittaa, on Suomi planeetan paras jääkiekkomaa - ilman mutinoita ja selityksiä, aikuisten oikeasti.
Suomessa tai Ruotsissa juhlitaan tänään ja huomenna rankasti, vaikka pelaajien NHL-arki alkaa jo keskiviikkona.
Mutta niin kiire pääosan esittäjillä ei ole työpaikoilleen, etteikö kotona ehtisi piipahtaa. Charterlento Torinosta Helsinkiin on varattu ja Kauppatoria laitetaan juhlakuntoon.
Vain tärkein - voitto Ruotsista - puuttuu...
Yksi suuren joukkueen merkki on uhrautuminen. Torinossa Suomen pelaajat ovat olleet valmiita maksamaan hinnan, jonka menestyminen vaatii. Itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ryhmästä ei löydy.
Katsokaa vaikka Niklas Hagmania. Kaudella 2000-2001 Hagman, silloinen kärppähyökkääjä, oli SM-liigan paras kotimainen maalintekijä. Nyt Hagman röyhii Suomen erinomaisessa kolmosketjussa, eikä ajattelekaan maalintekoa.
Puolustaja Sami Salo loukkasi Torinossa olkapäänsä. Hinta: loppukausi vaarassa.
Teemu Selänne sai USA-ottelussa maistaa Derian Hatcherin mailaa. Hinta: kolme menetettyä hammasta.
"Jos matkalla olympiakultaan menettää pari hammasta, on se mielestäni halpa hinta", Selänne sanoi tällin jälkeen.
Juoksija Paavo Nurmi antoi 1920-luvulla kasvot suomalaiselle sisulle. Nyt nuo kasvot ovat Selänteen, jonka nykyhymy ei ole Pepsodent-mainoksesta.
Leijona-joukkue on antanut Torinossa kaikkensa - verta, hikeä ja hampaita säästelemättä.
Jäljellä on viimeinen rypistys.
Rypistys kohti kultaa.
KIMMO SIIRA
kimmo.siira@kaleva.fi