Kesän aikana on viritelty keskustelua työnantajien keskusjärjestön EK:n vuonna 2008 hautaaman tulopoliittisen kokonaisratkaisun elvyttämisestä. Tupohenkeä ovat herätelleet etenkin sosiaalidemokraatit toivossa, että sen avulla saataisiin turvattua palkansaajien ostovoima talouden epävarmoissa oloissa.
Työnantajaleirissä tupo on kuitenkin kielletty vähintään kolmesti. Työnantajat ovat jo pidemmän aikaa halunneet siirtää päätöksenteon palkoista ja muista työehdoista toimialojen sisälle ja mieluummin ihan verstastasolle saakka, koska yritysten edellytykset maksaa palkankorotuksia poikkeavat tavattomasti toisistaan. Siihen keskitetty sopimusjärjestelmä luontuu heikosti.
Keskustelu tuposta on hyödytöntä. Tarvitaan kipeästi toimia, joilla turvataan teollisuuden kilpailukyky ja myös kotimainen ostovoima. Sanotaan sitä tupoksi tai ei, mutta ilmeisesti tulevia sopimuksia on vaikea synnyttää ilman valtion mukanaan tuomia porkkanoita, kuten verohelpotuksia.
Tulopoliittisista ratkaisuista alettiin puhua Suomessa 1960-luvun lopulla, jolloin työmarkkinajärjestöt yhdessä valtiovallan kanssa sopivat keskitetystä työehtoratkaisusta. Ensimmäinen sopimus sai nimensä -- Liinamaa I -- sopimuksen isän, valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan mukaan.
Tulopoliittisille kokonaisratkaisuille oli ominaista se, että niiden avulla kyettiin sopimaan maltillisia palkkaratkaisuja ja turvaamaan työrauha. Ne takasivat jonkinsorttisen ansionnousun myös aloilla, joissa ammattiyhdistysliikkeen voima ei olisi riittänyt ulosmittaamaan juuri minkäänlaisia korotuksia.
Valtion mukanaolo oli keskeinen osa sopimuksien synnyttämistä. Palkankorotukset saatiin pidettyä maltillisina, kun valtio turvasi ostovoiman muun muassa verohelpotuksin. Osana tupoa sovittiin myös monista sosiaalipoliittisista uudistuksista. Työnantajien mitta tupoihin täyttyi tälle vuosituhannelle tultaessa, ja EK pani pisteen tulopoliittisille kokonaisratkaisuille. Nyt työnantajapuoli ei halua edes keskustella niiden paluusta.
Ratkaisuihin pääsy on kuitenkin takellellut tupojen kaaduttua. Työmarkkinoille on syntynyt levottomuutta, kun eri aloilla on kasvanut paine kohentaa ostovoimaa tuntuvilla palkankorotuksilla.
Taloudellinen epävarmuus pakottaa kuitenkin etsimään yhteisiä keinoja, joilla turvataan sekä teollisuuden kilpailukyky että kotimainen kysyntä. Kumpaakin tarvitaan, jotta teollisuuden pyörät pysyvät liikkeellä ja työttömyys saadaan painettua mahdollisimman alas.
Suurten palkankorotusten pelätään heikentävän kilpailukykyä ja toisaalta inflaation nakertavan kotimaista ostovoimaa. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että pääministeri Jyrki Katainen (kok.) ilmaisi tiistaina valtion haluavan auttaa kilpailukyvyn turvaavan sopimuksen syntyä tuporatkaisuista tutulla veroporkkanalla.
Katainen kutsuu tätä uudenlaiseksi yhteistyöksi. Olkoon nimi mikä tahansa, mutta tämänsuuntaisia toimia kaivataan nyt.