Suomi pitää korkeimmasta luotto-luokituksestaan kiinni kuristamalla julkisia menoja ja korottamalla veroja. Tavoite on oikea, mutta tasapainotuksen hinta voi vielä yllättää.
Tuleva vuosi on verottajan juhlaa. Yleinen arvonlisäverokanta nousee 24 prosenttiin nykyisestä 23:sta ja alennettu arvonlisäverokanta nousee yhdeksästä prosentista kymmeneen. Lisäksi muun muassa asunto-osakkeen ostaja joutuu maksamaan 2,0 prosenttia varainsiirtoveroa, kun vero tänä vuonna vielä on 1,6 prosenttia. Muitakin korotuksia ja etuuksien heikennyksiä on luvassa.
Hallitus on päättänyt pusertaa julkisen talouden – etenkin valtiontalouden – tasapainoon vaikka väkisin. Tavoite on kannatettava. Valtiontalous ei poikkea periaatteiltaan yksityisen ihmisen taloudenpidosta. Jollakin aikavälillä tulojen ja menojen on oltava tasapainossa. Velkaakin voi ottaa, jos sillä voidaan parantaa esimerkiksi infrastruktuuria, joka puolestaan parantaa talouskasvun edellytyksiä. Syömävelan varaan ei voi kestävästi rakentaa.
Veronkorotusten luettelo alkaa kuitenkin olla jo niin pitkä, että voi syystä epäillä korotusten sysäävän kansantaloutemme entistä ahtaammalle. Korotetut verot vievät pois yksityistä ostovoimaa, juuri sitä, jonka varassa Suomen kansantalous on sinnitellyt globaalin talouskriisin kestettyä jo neljä vuotta. Kun teollisten investointien vauhdittumisesta ei ole merkkejä, olisi suotavaa pitää sentään yksityistä kulutusta yllä.
Talouspolitiikka ei ole pelkkää matematiikkaa eikä kansantalous mekaaninen laite, jonka säätimiä hipelöimällä syntyy kausaalisia lopputuloksia. Joskus talouspolitiikka tuottaa täsmälleen päinvastaisia tuloksia kuin oli odotettu ja toivottu – tai kun voisi loogisesti ajatellen olettaa.
Näin on erityisesti verojen suhteen. Niiden vaikutukset saattavat yllättää. Suomi uskoo nyt vahvasti, että parhaan luottoluokituksen pitäminen on maan julkisen talouden kannalta tärkeintä. Menot ja tulot on saatava tasapainoon, ja tämän pyrkimyksen luottoluokituslaitokset palkitsevat parhaalla luokituksella. Näkemyksen voi perustellusti kyseenalaistaa.
Kolmeen A-kirjaimeen tuijottaminen jättää koko kansantalouden kuvan hämäräksi. Suomen valtiolle velkaa antavalle sijoittajalle tärkeintä on, että juuri hän saa rahansa takaisin sovittujen korkojen kera. Hän ei tuijota ensi kädessä velan määrää tai edes sen kasvuvauhtia. Jos velkaa kuluu talouden kasvuedellytysten paranemiseen, rahaa saa varmasti.
Suomi voi kurittaa menojaan ja korottaa verojaan miten paljon tahansa, mutta sinä päivänä kun velanantajat eivät enää usko maan talouden kääntyvän kasvu-uralle, luotonsaanti tyrehtyy tai ainakin kallistuu tuntuvasti. Olisi paikallaan harkita, pitäisikö linjaa sittenkin tarkistaa: antaa velan kasvaa, mutta samalla sitoutua mittaviin julkisen sektorin rakenneuudistuksiin alkaen kuntarakenteesta ja päätyen eläkeiän nostoon.
Aivan samalla tavalla toimivat sijoittajat yksityisen yrityksen kohdalla. Rahaa saa, jos investointi on uskottava.
Uskottava julkinen talous tarkoittaa paljolti kykyä maksaa velkoja takaisin, ei pelkästään mahdollisuuksia ottaa uutta velkaa.