Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.
Pohjois-Ruotsissa ei ole enää muuta kuin tyhjyys, televisio ja metsittyvät hautausmaat, mapittaa Torgny Lindgren, Ruotsin arvostetuimpiin kuuluva kirjailija, itse lähtöjään Länsipohjasta. Ruotsin Länsipohjassa liikkuu hänen uusinkin suomennettunsa, romaani Akvaviitti (2009).
Lieneekö meilläkin jo etäalueiden mentaali- ja kulttuurihuolto ulkoistettu televisiolle? Lapset ja vanhukset televisio jo sähköpaimentaakin.
Lasten ohjelmiin televisio on viime ajat kiitettävästi panostanut, vaikkei lapsille vielä omaa kanavaa olekaan, toisin kuin jo Ruotsissa. Ohjelmia voivat mukulat katsoa itsekseenkin, jos se nyt on jokin arvo, eikä niissä enää messuta maailman pahuutta tai kerrota, että isilläkin on pippeli.
Kun televisiosta näin on tullut eräänlainen yleinen kansalaiskasvattaja, sille ollaan myöntämässä yleinen ja yhtäläinen veronkanto-oikeus. Jos tämä niin sanottu mediamaksu takaa edes jonkinmoisen tason jatkossa, hyvä, mutta itse ajatus on kuin kumpujen yöstä: valtio säätelemässä parlamentaarisessa järjestyksessä, mikä meille alamaisille on parhaaksi. Repo-radio takamenneisyydessä muistuttaa siitä, miten käy, kun tieto, valta ja viihde keskitetään.
Yhtenäiskulttuurin ajat olkoot menneitä lumia, samoin tsaristinen etäältä ja ylhäältä - Helsingistä - tiputtamisen perinne. Ja mitä nykyisin tarkoittaa maksajayksiköksi kaavailtu kotitalous? Yhteistä ovikelloako? Ja eikö yhteiskunnassamme ole olennaisempiakin yhteisiä rahoitettavia kuin yksi Yle?
Eppu Nuotion Pii Marin -dekkareissa, jotka edustavat alan parasta nykyisin, kuvataan sitä, miten alueellista televisiotoimintaa lamataan. Turun aluetoimitukseen postitetaan Pasilan hylkimät, Pii Marinkin ihonvärinsä vuoksi.
Tilastojen mukaan liki joka oven takana on televisio ja liki jokainen meistä käy viikoittain Ylen ohjelmilla. Kuitenkin tiedämme, että yhä useampi käyttää nettiä, koska siellä on - ilmaiseksi - niin paljon tietoa, uutista ja viihdettä. Televisiota katsovat enää paatuneimmat, napautti taannoin nuori diginimimerkki.
Niinpä: eniten television edessä oleskelemme me eläkeikäiset. Ystävättären isäukkokin pani kravatin kaulaan, kun ryhtyi katselemaan ohjelmia, joissa esiintyi naisia. Voi haikeudella kysyä, onko jo menossa mailleen elämäntapa, jossa aamu avataan paperilehdellä ja televisiouutiset kuuluvat ilman muuta illan ohjelmaan.
Televisio paitsi yhdistää myös jakaa. Toimittaja-kirjailija Pauliina Suden romaanissa Pyramidi (2009) todetaan, että uutta luokkajakoa kierrätetään median kautta: ihmiset jaetaan Big Brotherin katsojiin ja Suomen Kuivalehden lukijoihin. Jukka Ukkolamme näkyy muotoilleen kahtiajaon niin, että meillä on keskuudessamme toisaalta ne, jotka eivät tiedä mitään eivätkä ymmärrä sitäkään, mitä tietävät, ja toisaalta ne, jotka ymmärtävät todella hyvin.
Suden romaani kertoo, miten pienipalkkaisia ihmisiä huijataan verkostointimarkkinoijiksi lupailemalla pesämunaa eläkevuosia varten, kun eläkkeitä tulevaisuudessa pilputaan.
Oulussa taannoin työskennelleen Jussi Siirilän uudessa romaanissa Juoksija (2009) markkina-analyytikko Martti Järvi on jakanut sekä Suomen että Viron asukkaat niin tehokkaasti luokkiin, että hänet on kahdesti valittu firmansa Vuoden Syömähampaaksi. Järvi on entinen Oula Näkkäläjärvi, neljänneskoltta Kittilän takaa, joka profiloi itsensä Helsinki-kuntoon, kun Kittilässä ei ollut tiedossa muuta kuin televisio, äitivanha, työttömyys ja Lada Combi.
Yhtäkkiä sitä on alettu puhua luokista. Koko ajanhan niitä on ollut, mutta aiemmin ei ollut poliittisesti korrektia myöntää, ettei demokratiamme ole priimakunnossa.
Nuotion Pii Marin -dekkarit kertovat myös siitä, että median - tuon monilonkeroisen epäolion - läpäisemässä kulttuurissa on tarvetta pohtia toimittajan ammattia. Piin korostetaan olevan oikeansorttinen toimittaja, koska hän kyseenalaistaa kaiken eikä hellitä.
Varsinainen sankaritoimittaja meille on viime aikoina ollut tarjolla ruotsalaisen Stieg Larssonin menestysdekkareitten Mikaelissa. Sarjan taloustoimittajat sen sijaan ovat helppoheikkejä ja urheilutoimittajat perin yksinkertaisia. Meillä puolestaan Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen kaipaili juuri kulttuuritoimituksiin aiempia suuria persoonallisuuksia.
Ennen seksikkäänä pidetty toimittajan ammatti on haaltunut, kun nykyisin jokainen voi verkossa olla oma toimittajansa ja sanomalehdetkin kyselevät asiasta kuin asiasta tavallisten ihmisten mielipidettä. Tykövetoa lisätään niinkin, että tiedot ja uutiset tarinaistetaan, dramatisoidaan ja kärjistetään aikakauslehtien tapaan. Juuri äskettäin Ylen uutisten lukija heitti ministerille päin näköä, eroaako tämä, kun alaiset olivat töpeksineet. Toki kyseessä oli vain naisministeri.
Mediajulkisuus sinänsä on kaksiteräinen asia, osoittaa muun muassa Ylioppilaslehden terävä kirjoitus yksiksistä (Matti Markkola, 7/09). Yksikset ovat niitä, jotka joko kieltäytyvät julkisuudesta tai puhuvat vain työstään. Kun julkisuuden kynnys on koko ajan mataloitunut ja sen yli menneiden kohtelu rahvaanomaistunut, tulee yhä enemmän niitä, jotka säätelevät elektronista jalanjälkeään, kieltäytyvät kaikenkarvaisista katugallupeista ja - pahimmillaan - kiertävät tehtävät, joissa on oltava julkisuuden silmässä. Nykyinen julkisuus stigmatisoi.
Elämme paha kyllä kulttuurissa, jossa - Siirilää mukaillen - kaikki on mahdollista mutta lähes kaikki luvallista.