Timo Jutilan kipparoima leijonajoukkue vuosimallia 1995 teki kaksi ihmettä yhdellä iskulla: voitti Suomen jääkiekkohistorian ensimmäisen MM-kultamitalin ja kiskoi Suomen lamasta ylös.
Ihmeistä ensimmäistä ei voi kiistää ja toinenkin on ihan yliopistossa tutkittu juttu: Suomalaiset suoristivat kumaran ryhtinsä, käärivät hihansa ja alkoivat puhaltaa yhteiseen hiileen. Jääkiekkokulta palautti uskon tulevaisuuteen.
Mikko Koivun johtama leijonajoukkue iski kultasuoneen ihmeiden teon kannalta vähän huonompaan saumaan. Pari vuotta sitten Suomea ravistellut taloustaantuma on ohi ja suunta on tukevasti ylös. Mistä ihmeestä leijonat nyt kiskoisivat Suomea ylös?
Ei hätää. Onhan noita pienempiä palopesäkkeitä ja kriisinpoikasia ihan kotitarpeiksi ilman lamaakin: ison jytkyn jäljiltä Suomen asiat ovat sekaisin kuin Venäjän kiekkojoukkueen pelikirja, vaalivoittaja on luistellut itsensä paitsioon, hallitusneuvottelut ovat pahemmassa umpisolmussa kuin ruotsalaisten maalinteko loppuottelussa, Euroopassa on muutama maa vaarassa romahtaa B-sarjaan...
Bratislavan ihmeen jälkilämmössä moiset pikkupulmat hoituvat kuin itsestään: hallituspeliin löytyvät yhteiset hyökkäyskuviot, Portugali ja Kreikka pelastuvat viimeistään rankkarikisassa, ahneet eurooppalaiset pankkiirit joutuvat jäähylle holtittomasta pelistään ja Nokiakin lähtee sellaiseen nousukiitoon, jota ei ole nähty sitten kiekkofinaalin viimeisen erän.
Verkko heiluu ja punalamppu hehkuu punaisena niin Helsingissä kuin Brysselissäkin.
Ihan oikeasti jääkiekkokulta on vain jääkiekkokulta. Sen konkreettinen ja välitön vaikutus suomalaisessa yhteiskunnassa näkyy korkeintaan vähän tuhdimpana ja vähän useamman ohimossa tykyttävänä maanantaikrapulana.
Ei mestaruuden arvoa silti pidä aliarvioida. Kaikki asiat, jotka onnistuvat suoristamaan suomalaisten selkärankoja edes hetkeksi ovat pelkästään hyviä juttuja. Pieni ripaus lisää itsetuntoa ei ole koskaan pahitteeksi.
Suomalaiselle urheilulle kiekkokulta tuli kuin tilauksesta. Kiekkohuuma jättää ainakin hetkeksi varjoonsa niin jalkapallon vilunkipelaamiset kuin hiihdon dopingoikeudenkäynninkin. Ketä kiinnostaa, mitä vanhat hiihtovaikuttajat oikeussalissa jorisevat, kun leijonat laulattavat senaatintorilla juhlakansaa, kylvettävät ja kierrättävät voittopokaalia pitkin Suomea?
Nyt juhlitaan, mutta vähän pidemmän ajan kuluttua urheilutoimijat voivat huomata elävänsä entistä epätasa-arvoisemmassa urheilu-Suomessa. Jääkiekko on jo nyt meidän suomalaisten suosikkiurheilu numero yksi: se vetää väkeä halleihin ja televisioiden äärelle ja se imaisee kitaansa leijonanosan sponsoreiden euroista.
Mitenkähän jatkossa, kun Suomi on entistä enemmän lätkässä kiekkoon? Voi olla, että jonot jääpallo-otteluiden lippuluukuilla lyhenevät entisestään, mainoksen myyminen kansallisen tason moukarinheittäjän verkkatakin rintapieleen on ylivoimaisen haasteellista ja jääkiekon imu vie loputkin lahjakkaat juniorit muilta lajeilta.
Menestyksellä on aina maksajansa. Valitettavan usein menestystarinoiden takaa paljastuu raadollisuutta ja epäinhimillisyyttä. Applen iPadin tapauksessa se oli lähes orjatyöksi luokiteltava tuotantolaitos Kiinassa. Suomalaisen jääkiekkoilun maailmanvalloituksen takaa löytyy ilmiö nimeltään drop out.
Jääkiekon selkeä menestyshakuinen tuloksentekostrategia heijastuu ikävällä tavalla junioritasolle saakka. Ei niin lahjakkaat jääkiekkoilijan alut skipataan kylmästi ulos kaukalosta. Menestyskiimassa ei paljon paina se, että ulko-ovea näyttämällä tulee kuin huomaamatta tapettua nuorten ihmisten unelmia ja katkaistua hyvällä oraalla olleita liikunnallisia elämäntapoja.
Mitäpä pienistä, varsinkaan heistä, jos horisontissa siintää kultaa ja kunniaa.