Esa Holopainen: Tyrnävän verikoirat, vol. 3. Pilot-kustannus.
Kati Kovács: Josef Vimmatun tarina, 58 sivua. Arktinen Banaani.
Ville Ranta - Mika Lietzen: Engelsmannit tulevat!, 36 sivua. Don L Inspirations.
Veikko Savolainen: Joonas (Sarjakuvaklassikot I), 146 sivua. Arktinen Banaani.
Esa Holopaisen eli nimimerkki Holecekin huumorisarja Tyrnävän verikoirat on ollut pitkään ainakin Oulun ylioppilaslehden piristeenä. Koirien hahmoon puettujen aikamiesopiskelijoiden edesottamuksia leimaavat niin nautintoaineet, kaikenmoisen opiskelun ja työn vältteleminen sekä erityisesti viimeaikaisissa episodeissa talonmiehen rääkkääminen.
Holopainen operoi verikoira-tarinoissaan virkistävän viistolla, äärimmäisyyksiin menevällä mustalla huumorilla. Kärjistykset kääntyvät monesti hurmeen, jopa kalman puolelle, mutta ylilyönnit kehitellään sinänsä johdonmukaisesti. Hän siirtyy myös usein onnistuneesti arkisesta lähtökohdasta fantasiaan, ufo-juttuihinkin asti.
Paikoin Tyrnävän verikoirat liikkuu samantapaisen sick-huumorin parissa kuin Juho Juntunen töissään, mutta Holopainen ei käytä yhtä karskia "pesäpallomailalla päin näköä" -metodia kuin Juho, vaan pohjustaa vitsin paremmin. Se, että ilmaisussa on mukana hieman ilmaa, on vain eduksi.
Kati Kovácsin Josef Vimmatun tarina kertoo sulkeutuneen aikamiespojan elämästä surullisin, ahdistunein ja synkin sävyin, kuitenkin sadunomaiseen onnelliseen loppuun päätyen. Josef-polon elämä lähti jo syntymässä pieleen, napanuoran kuristaessa kurkkua tuplaten. Parhaassa lapsuudessa tietä tummensi isän valheella peitetty kuolema, myöhemmin suuntaa antoi ylisuojeleva äiti.
Josef Vimmatun tarina on yhtaikaa sekä äärimmäinen parodia, joka menee niin pitkälle että jo miltei häivyttää tuon ulottuvuuden, että satu. Ahtaissa rajoissa kasvaneen miehen itsenäistymis- ja selviämiskertomus, kapaloiden katkominen ja irtiotto äidistä hahmotetaan selkeästi, myös perinteisemmin kuin monet Kovácsin aiemmat anarkistisen feminiiniset kapinakuvaukset.
Muodoltaan Josef Vimmatun tarina on Kovácsin tähänastisista töistä kerronnan ilmiasulta ehkä hillityin. Se välittyy yhtä lailla piirrostyöhön, tarina toteutettiin mustalla puuvärillä okranväriselle paperille. Tuo tietoinen arkaaisuus tasoittaa Josefin tarinaa, hänen mielenmaisemansa rosoja, sisäisten solmujen leikkaamista. Rakkaus pelastaa Josefin, jos kohta rakkautta on monenlaista, äidinkin-.
Engelsmannit tulevat! -albumi perustuu Krimin sodan aikaiseen tositapahtumaan 1850-luvulla, Kokkolan asukkaiden onnistuneeseen vastarintaan englantilaisten laivastojoukkojen jo poltettua Oulun ja Raahen tervahovit. Niin sanotun Halkokarin kahakan siirsivät Lauri Tuomi-Nikulan alkuperäisideaan pohjaten sarjakuvaksi Ville Ranta ja Mika Lietzen.
Kerronnaltaan Engelsmannit tulevat! on realistinen, muttei ilman huumorinpilkettä. Lyhyehkössä albumissa onnistutaan piirtämään myös todentuntuisia pieniä ihmiskuvia, vinjettejä. Erityinen arvo työllä on paikallishistorian tallennuksena ja jälkitulkintana, mutta se sisältää laveamman teeman yhteistyöstä ja puolustushengestä ohi sosiaalirajojen - Halkokarin tapauksessa osin ironisella varauksella.
Engelsmannit tulevat! ei unohda kertovansa paitsi yksittäisepisodin, sen olevan osa laajempaa kuviota. Tarinan jälkimainingeissa näkyy tekijöiden pyrkimys tasapuolisuuteen. Voitonriemuun sisältyy hiljainen, toinen vaihtoehto: henkilökohtaiset valinnat, mielenrauhan ja ihmisyyden eteen.
Veikko Savolainen vietti äskettäin 75-vuotisjuhlaansa. Hänen tunnetuimmaksi työkseen taidetaan yhä mieltää vuonna 1950 taipaleensa aloittanut Joonas, josta muodostui myös Savolaisen nimimerkki. Pilke silmäkulmassa seikkailevasta taidemaalarista kertova sarjakuva päättyi jo vuonna 1972, mutta on pysynyt hyvin kuvioissa mukana lukuisissa uusintajulkaisuissa.
Sarjakuvaklassikot-kirjasarjan aloittava kokoelma, nimeltään ytimekkäästi Joonas, sisältää neljä tarinaa vuosilta 1952-72. Niistä huomaa, kuinka alkuaikoina huumorilla oli yhtä tärkeä, paikoin jopa suurempi osuus kerronnassa kuin seikkailullisuudella. Samoin eksotiikka kukkii varhaisissa tarinoissa: esimerkiksi 50-luvun alun Joonas Intiassa -episodi sisältää vauhdikkaita käänteitä osin hieman jatkokertomusmaiseen tyyliin, vähän kuten saman ajan Pekka Lipponen ja Kalle-Kustaa Korkki -radiokuunnelmissa.
Hahmona ja persoonana Joonas oli kuitenkin aina omillaan. Samoin hänen seikkailunsa tuntuivat olevan parhaiten kotonaan silloin, kun taidemaalari pysytteli Suomen kamaralla. Tuttu ympäristö ei suinkaan latistanut juonien jännittävyyttä ja toimivuutta: vauhti säilyi käänteissä, mutta kerronta tiivistyi ja muuttui intensiivisemmäksi vuosien myötä.
Sarjakuvan areena vaihtui Helsingin Sanomista Koti-Postiksi 60-luvulla. Aika muuttui, ja Joonas sen mukana: julkaisijan toivomuksesta Savolainen modernisoi sankariaan paitsi ulkoasun, myös tarinoiden sisällön suhteen. Kirjan sisältämästä viimeisestä Joonas-episodista Vedenalainen kaupunki huomaa, että elettiin agenttikertomusten, James Bondin aikaan: toiminta ohitti huumorin.
Muutos ei miellyttänyt tekijää, joka kaipasi paluuta "vanhaan" Joonakseen: "Simpukka soikoon!" -huudahduksestaan tunnettu seikkailija sai näin siirtyä eläkkeelle. Hahmo teki kuitenkin lyhyen comebackin vielä 80-luvulla Seura-lehdessä, mutta varsinainen sankari oli tuolloin hänen poikansa Jonni.