Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Olipa perussuomalaisten paikkaluku uudessa eduskunnassa 15 tai 30, se on veret seisauttava kokemus, myös heille itselleen.
Millainen hallitus siitä oikein syntyy?
Samantapaisista tilanteista on kokemusta. Vuosina 1970 ja 1972 vennamolaiset jätettiin reuhaamaan oppositioon ja 1983 heidät vaiennettiin toisen luokan ministerinsalkuilla. Silloin kolme vanhaa puoluetta olivat edelleen suuria. Ne pystyivät asettamaan tulokkaat haluamaansa lokeroon.
Tänä keväänä kaikki on toisin.
Hallitusneuvottelut eivät voi toistaa vuosien 1970, 1972 tai 1983 mallia. Nyt on ilmeisesti neljä tasavahvaa puolueetta, ja mikään niistä ei ole suuri. Perussuomalaisten neuvotteluasema on selvästi vahvempi kuin SMP:llä oli koskaan.
Vertailukelpoista hallitusneuvotteluiden kuviota on haettava kauempaa kuin Suomen maaseudun puolueen läpimurron ajasta.
Nykyistä edes vähän vastaava tilanne oli neljännesvuosisata ennen SMP:n voiman päiviä. Ensimmäisissä sodan jälkeisissä vaaleissa 1945 kommunistien ja vasemmistososialistien muodostama SKDL sai yhtä suuren eduskuntaryhmän kuin maalaisliitto ja sosiaalidemokraatit.
Kommunistit pystyivät panemaan isot voimat liikkeelle, mutta ei se mikään vallankumous ollut. He saivat neljänneksen annetuista äänistä, mikä oli ennenkuulumatonta, kuten perussuomalaisten todennäköinen äänisaalis nyt.
Vuonna 1945 kommunismin vastustajilla oli kuitenkin kolmen neljänneksen tuki. Tämä kannattaa pitää mielessä myös tämän kevään vaalituloksen tulkinnassa. Perussuomalaisten äänisaalis on tietysti tärkeä, mutta myös sillä on merkitystä, kuinka suuri osuus äänestäjistä ei tue heitä.
Äärivasemmiston voiman rakenne sodan jälkeisessä tilanteessa oli vähän samanlainen kuin perussuomalaisten suosion nousun tausta. SKDL:n johto oli tiukasti kommunistien käsissä, mutta sen äänestäjäkunnan aatteellisuudesta ei ole tietoa.
Useimmat SKDL:n silloisista äänestäjistä olivat lähinnä katkeria, vihaisia ja yhteiskunnallisesti ahtaalla. Heitä ajoi äänestämään todennäköisesti pelkkä kiukku, kuten perussuomalaisten kannattajia nyt.
Kevään 1945 hallitusneuvotteluiden tuloksena oli kolmen suuren hallitus. Ne suuret olivat sosiaalidemokraatit, maalaisliitto ja SKDL, ja pari salkkua sosiaalidemokraattien kiintiöstä meni heidän oppositiomiehilleen, jotka itse asiassa tekivät SKDL:n politiikkaa.
Jo silloin vaikuttivat niin sanotut yleiset syyt. Kokoomus oli mahdoton hallituskumppani, ja samoista syistä kommunistivetoinen SKDL oli pieni pakko ottaa mukaan. Hallitusneuvottelijoilla ei ollut vaihtoehtoja.
Nyt kaikki mahdollisuudet ovat tasaveroisia ja neuvoteltavissa.
Vaikka perussuomalaiset olisivat suurin puolue, se ei takaa vuorenvarmasti heille hallituspaikkaa eikä varsinkaan pääministeriyttä. Vanhat, nyt keskisuuriksi muuttuvat puolueet voivat muodostaa erittäin laajapohjaisen hallituksen, joka jättää oppositioon vain perussuomalais-vasemmistolaiset populistit ja pienpuolueet.
Sellainen ratkaisu olisi poliittisesti hyvin vaikea. Se kasvattaisi entisestään kansan raivoa, mikä tietäisi lisää vaikeuksia myöhemmin. Mutta perustuslain mukana niinkin voidaan tehdä, jos uskalletaan.
Todennäköisempi on sama ratkaisu kuin heti sodan jälkeen, voittoisa tulokas otetaan hallitukseen. Sieltä maailma näyttää toisenlaiselta kuin oppositiosta. Kaikkea ei enää voikaan vastustaa, jotakin täytyy ihan oikeasti tehdä.
Siinä kesyyntyivät ensin kommunistit, sitten vihreät, ja pian perussuomalaiset.
Jos puolue haluaa hallituksessa toteuttaa tärkeinä pitämiään asioita, on hyväksyttävä myös muiden tärkeinä pitämiä asioita, vaikka jotkut niistä tuntuisivat sietämättömiltä. Vihreät alistuivat ydinvoiman lisärakentamiseen, sillä muuten he olisivat pudonneet todellisen päätöksenteon ulkopuolelle.
Sama odottaa perussuomalaisia, kun joudutaan tekemään viimeiset ratkaisut Euroopan rahoitusvakausjärjestelmistä. Niiden toteutumista he eivät voi estää hallituksessa, mutta eivät myöskään jäämällä oppositioon.
Vaikka Suomi äänestäisi loppuun asti rahoitusjärjestelmien kaikkia muotoja ja vaiheita vastaan, unioni toteuttaa ne joka tapauksessa, ja siinä sivussa potkaisee oppositiossa murjottavia suomalaisia nilkoille niin että tuntuu. Perussuomalaisilla on oikeus kerjätä itselleen nöyryyttävää selkäsaunaa, mutta ei sentään koko kansalle.
Perussuomalaisten vauhtisokeus on alkanut vääristää heidän käsitystään kansanvallasta. Se ei tarkoita sitä, että demokraattisia ovat vain sellaiset päätökset, joita kaikki kannattavat. Enemmistö riittää.
Demokratia ei myöskään tarkoita sitä, että kannatustaan eniten kasvattanut puolue sanelee kaiken. Niin kauan kun hallituksella on enemmistö eduskunnassa, sen päätökset ovat demokraattisia, vaikka suurin vaalivoittaja olisi oppositiossa.
Perussuomalaisten nousu hallitukseen ei ole varmaa, sillä ainakin Timo Soini tietää, mitä siitä seuraa. Heille olisi edullisinta jatkaa oppositiossa, opiskella asioita ja tulla seuraaviin vaaleihin nykyistäkin kovemmalla rytinällä.
Suosion huuma on kuitenkin kasvattanut sellaisen uhon, että puolueen joukkovoima haluaa luultavasti kaiken nyt heti. Lopputulos olisi rakenteeltaan sama kuin 1945, mutta toisen näköinen.
Hallitusta ei johtaisi kolme suurta vaan keskisuurten koalitio, ja siitä alkaa perussuomalaisuuden alamäki.