Hakatut Rantagalleriassa 28.2.-13.4.
Harvassa ovat ne ideat, joiden syntyhetki on tarkkaan määriteltävissä. Valokuvaaja Harri Pälviranta kuitenkin muistaa, milloin hän sai sytykkeen katuväkivallan uhreja esittelevään Hakatut-näyttelyynsä.
"Down By The Laiturissa 2005 näin, kun kaksi naista tappeli jokivarressa. Siinä välähti mieleen, että voisikohan tuota lähteä kuvaamaan."
Taustalla vaikutti kaksi kuvaprojektia, jotka käsittelivät väkivaltaa etäännytetymmällä tavalla. Kuvat poliittisten vankien selleistä sekä taistelutantereiden ja ydinkoealueiden "Paha maisema" (jota ei pidä sekoittaa Pekka Elomaan samannimiseen, kansalaissodan teloituspaikkoja esitelleeseen projektiin) sisälsivät ainoastaan maisemia ja interiöörejä, mutta nyt Pälviranta halusi laajentaa teemaa ihmisiin.
Henkilökuvaus oli tullut tutuksi jo lehtikuvaajan ammatissa, jossa Pälviranta oli saanut kosketuksen myös äärimmäiseen väkivaltaan: toisen intifadan riivaamalla Länsirannalla hän tuli ikuistaneeksi palestiinalaismiehen kuoleman israelilaisen tarkka-ampujan luodista. Mutta siihen kokemus konfliktien kuvaamisesta rajoittuikin. Kotimaiset katutappelut osoittautuivat haastavaksi aiheeksi.
"Oli tosi vaikeaa löytää niitä. Aika kauan meni sen hahmottamiseen, missä ja milloin niitä tapahtuu: ensiksi alkuillasta, seuraavaksi puolenyön aikaan ja lopuksi ravintoloiden sulkemisaikaan", Pälviranta kertoo. Hän alkoi vaellella tuolloisen kotikaupunkinsa Turun yössä - aluksi yksin, mutta luvan saatuaan myös poliisipartioiden matkassa.
"Kaverit veikkailivat, että jossain vaiheessa projektia saisin turpiini, mutta niin ei käynyt. Pakoon jouduin kyllä pari kertaa juoksemaan. Koskaan uhkaa ei tullut tappelijoilta, mutta ympärillä seissyt sakki reagoi aggressiivisesti. Siinä tulivat klassiset "Mikä v-tun Seiska-lehden kuvaaja sä oot?" ja "V-ttu sä saa täällä kuvata".
"Muutaman kerran menetin malttini. Yleensä siitä kehkeytyi keskustelu, jonka lopuksi ihmiset ainakin sanoivat ymmärtävänsä."
Pahoinpidellyistä useimmat suhtautuivat kuvaamiseen lähinnä "mikäs siinä" -asenteella. Pälviranta veikkaa tämän johtuvan valokuvan banalisoitumisesta: kuvaaminen on nykyään arkinen toimenpide, johon ei liitetä mitään isompia merkityksiä - ellei sellaisista kieli se, että jotkut mallit asettuivat muita hanakammin poseerausasentoon.
"Kuvissa on erilaisia hetkiä. Jotkut on kuvattu aika pitkänkin ajan kuluttua tapahtumasta, jotkut heti sen jälkeen. Jos kuvissa on verta, se on vähän erilaista punaista riippuen siitä, kuinka tuoretta se on."
Klassista dokumentaristin ristiriitaa - että tuntisi velvollisuudekseen puuttua tapahtumiin, joita tallentaa - Pälviranta ei kokenut. Käsikähmät keräsivät ympärilleen aina suuren joukon ihmisiä ja olivat ohi hetkessä.
"Eivätkä ne kehity sillä tavalla loogisesti, että niihin edes voisi puuttua. Suurin osa tapauksista oli sellaisia, mitä poliisi kutsuu hanskaamiseksi: säälittävää nuhjaamista, johon ei tavallaan ole mitään syytä", kuvaaja kertoo.
Vaikka hän liikkui kaduilla puolentoista vuoden ajan, josta suuren osan poliisin mukana, niin yhtään kuolemaan johtanutta pahoinpitelyä ei eteen sattunut.
"Muutama puukotus kyllä, mutta nekin olivat sinänsä maltillisia. Olen oikeastaan kuvannut ihmisiä, jotka ovat olleet vain pikkuisen loukkaantuneita", Pälviranta toteaa, mutta muistuttaa, ettei nuhjaaminenkaan ole viatonta: filmille jäi tallentumatta tapaus, jossa nuorukainen halvaantui kaulasta alaspäin yhden ainoan nyrkiniskun seurauksena.
"Katuväkivalta koskettaa eniten nuoria miehiä ja liittyy identiteettiin ja miehen malliin. Naisia pahoinpidellään enemmän yksityisissä tiloissa. Ja harvemmin näkyy viisikymppisiä kiusaamassa tuolla tavoin toisiaan."
Itseään Pälviranta luonnehtii "suhteellisen hiireksi", joka ei hanakasti lähde kokeilemaan voimiaan. Uhittelu ja töniminen ovat silti tuttuja, ja turpaankin on tullut kerran: Pariisissa jouluaattoyönä. Juhlavasta ajasta ja paikasta huolimatta tapahtuma oli täysin vailla hohtoa.
"Multa varastettiin puhelin, ja otin varasta rinnuksista kiinni. Se puski ensiksi otsalla ja löi perään. En osannut tehdä mitään."