Venäläinen on epäluuloinen ulkoa tulevaa, vierasmaalaista kohtaan. On aina ollut. Neuvostoaikana kansa vain oli passiivinen eikä juuri tuonut julki ajatuksiaan.
Kun järjestelmä muuttui, kohosivat odotukset pilviin. Vapauden tuulien odotettiin tuovan kaikenlaista maallista ja henkistä hyvää. Pettymys on sitten ollut sitä suurempi, kun elintaso ei lähtenyt äkkijyrkkään nousuun. Kaikki se minkä 1990-luvun vallankumous toi tullessaan - demokratia, vapaus, yhteistyö lännen kanssa - joutui pikku hiljaa epäilyksenalaiseksi.
Vallankumousinnostus vaihtui kansallismielisyydeksi. Tämäkin on tuttua historian lehdiltä Ranskan vallankumouksesta alkaen. Venäläisten kohdalla alitajuinen, piilevä muukalaisviha nousi vain pintaan. Karjalan Kontupohjassa yritettiin savustaa tummaihoiset etelään. Georgialaisia kuritetaan kautta laajan Venäjänmaan. Missään ei ole niin paljon skinheadejä kuin Venäjällä.
Venäläisyyden korostus muistuttaa Itä-Euroopan maiden kansallismielisyyttä ja kommunismin vastaisuutta 1980-luvun lopussa. Mutta kun Viron, Puolan tai Georgian kansallismielisyys samaistui lännen kanssa, on sen venäläinen variantti paremminkin lännen vastainen.
Erityinen venäläinen piirre tässä kehityksessä on, että satojen kansallisuuksien maassa yritetään rakentaa ensimmäistä kertaa kansallisvaltiota. Muualla kehitys on tasan päinvastainen, pois kansallisvaltioiden ahtaasta itsekkyydestä. Venäjä tulee kymmeniä ellei satoja vuosia perässä.
Venäjän käpertyminen itseensä on vastakkainen sen taloudellisten etujen kanssa. Kehityserot Venäjän eri osien välillä ovat erittäin suuret. Kasvukeskuksissa on pulaa ammattitaitoisesta työvoimasta. Ratkaisu voisi olla työvoiman tuonti ulkomailta - Kiinasta, Keski-Aasiasta, ehkä kauempaakin. Mutta kun kadunmiehen asenteet ulkomaalaisia ovat niin jyrkän kielteisiä, voi olla, ettei halukkaita liiemmin ilmaannu.
Muukalaisvihaa on toki kaikkialla, mutta muissa Euroopan maissa se on syntynyt suurten ulkomaalaisryhmien tulon myötä. Venäjällä rasistiset asenteet loimuavat näyttävästi, vaikka vierastyöläisiä on tullut sinne toistaiseksi olemattoman vähän.
Venäjän väestörakenne on maan kehityksen piileviä jarruja. Syntyvyys on yhtä alhainen kuin Saksassa, mutta kuolleisuus muistuttaa Afrikan lukuja. Venäjällä on laajoja alueita tyhjillään, eikä niihin saada asukkaita sen paremmin palkan- kuin lapsilisienkään avulla.
Kansallismielisyyden noususta huolimatta Venäjä ei halua luopua ei-venäläisistä alueistaan. Tshetshenia ei enää kiinnosta suurta yleisöä, niin kauan kuin se pysyy hiljaisena. Venäjän viestimet, ennen muuta televisio, pitävätkin huolen siitä, ettei uutisia Kaukasian kapinatasavallasta ilmaannut häiritsemään venäläisten mielenrauhaa. Vuosia jatkunut sotiminen Tshetsheniassa on jo tehnyt riittämiin työtä Venäjän kansallismielisyyden hyväksi.
Uusi Venäjä saattaa vaikuttaa imperialistisen laajentumishaluiselta, kun se kurittaa väliin Georgiaa, väliin Ukrainaa, joskus balttejakin. Todellisuudessa kaikki se, mitä Venäjä tekee naapurimaissa, tuhoaa sen vaikutusvaltaa. Vielä 1990-luvulla Moskova pystyi vaihtamaan hallituksia lähialueilla, nyt se ei enää ole juuri mahdollista. Venäjästä tuli tarkoittamattaan hyvin venäläinen.
seppo.ylonen@kaleva.fi