Euroopan unioni on monella tapaa poliittinen menestystarina vailla vertaa. Hieman yli puolessa vuosisadassa on luotu uniikki unioni, jolla tykeillä ja tankeilla toistensa kimpussa toistuvasti viime vuosisadalla olleet valtiot ovat rakentaneet yhteiset sisämarkkinat, yhteisen valuutan ja yhteiset toimielinrakenteet kaikkien mahdollisten tulevaisuuden ongelmien ratkaisemiseksi neuvottelupöydissä, rauhanomaisin keinoin.
Näyttäisi, että unionin perustajaäitien ja -isien suuri unelma on toteutunut. Yksi meiltä kuitenkin puuttuu ja sen mukana kaikki. Unionia perustettaessa toisen maailmansodan jälkeen ajatuksena ei ollut luoda mitään mantereenlaajuista Sveitsiä -- hyvinvoivaa ja vaurasta markkina-aluetta, joka olisi poliittisesti neutraali ja eristäytynyt ulkopuolisesta maailmasta. Tavoitteena oli poliittinen unioni, jolla olisi sananvaltaa viedä yhteisiä arvoja eteenpäin myös EU:n rajojen ulkopuolella.
EU:n "Akilleen kantapää" on historiallisesti ollut ja on tänään ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Ilman todellista edistystä tällä sektorilla EU on ja pysyy maailmanpolitiikan kääpiönä, vaikka koko ympäröivä yhteiskunta huutaa unionilta entistä voimakkaampaa roolia ja lisää vastuunkantoa monimutkaistuneissa kansainvälisen yhteisön kriisitilanteissa.
Ongelma ei liity unionin halukkuuteen ottaa enemmän vastuuta maailmanpolitiikassa. Sitä kyllä löytyy, niin unionivaltioiden pääkaupungeista kuin Brysselin yhteisötoimielintenkin piiristä. Kuten ulkoministeri Erkki Tuomioja osuvasti Lappeenrannan ulkoministerikokouksen alla Lähi-idän kysymyksen yhteydessä kiteytti, "pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, riittää että se saadaan jälleen pyörimään". En tosin tiedä, onko EU:n ulkopolitiikan suuri pyörä koskaan pyörinytkään kunnolla. Ainakin ilmanpaineet ovat monin paikoin olleet pielessä ja aiheuttaneet epätasaista menoa.
Sinnikkäitä yrityksiä tehdä EU:sta todellinen ulkopoliittinen vaikuttaja on ollut yllin kyllin. Paperille kaunis ajatus yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta saatiin jo 1990-luvun alussa Maastrichtin sopimuksessa. Mustaa valkoisella oli kuitenkin armottoman riittämätöntä Balkanin sodan värikkäiden vaiheiden ratkaisemiseksi EU:n omin voimin. Mikä oli sovittu teoriassa, ei toiminut käytännössä.
Balkanin traumoista otettiin kuitenkin opiksi ja luotiin tarvittavia rakenteita tukemaan EU:n yhteisten ulkopoliittisten kantojen löytämistä ja täytäntöönpanoa. Eurooppa-neuvoston eli jäsenvaltioiden päämiesten huippukokousten roolia vahvistettiin ja ulkopolitiikan korkea edustaja (erittäin kankea virkanimike muuten), mihin tehtävään valittiin Naton entinen pääsihteeri Javier Solana, lähti koordinoimaan jäsenvaltioiden mielipiteitä ja viemään viestiä maailmalle.
Viisi vuotta sitten maailma kuitenkin järkkyi jälleen, kun terroristit iskivät syyskuun 11. päivänä Manhattanin kaksoistorneihin ja Pentagoniin. Käynnistynyt sota terrorismia vastaan johti Yhdysvaltain hyökkäykseen Afganistaniin ja Irakiin. Osa unionimaista liittyi amerikkalaisten rinnalla halukkaiden ja kykenevien maiden koalitioon ja lähti sotaan, toiset taas katselivat meneillään olevaa myllerrystä enemmän tai vähemmän sivusta. Joka tapauksessa EU oli hajalla jälleen, yhteinen sävel jäsenvaltioiden välillä puuttui. Kävi ilmi, että unionin yhteinen ulkopolitiikka olikin vain venäläistä mosaiikkia, joka kyllä näyttää yhtenäiseltä ja kiinteältä, mutta on todellisuudessa pelkkää huijausta. Illuusio ilman todellisuuspohjaa.
Irakin kriisin synnyttämä kaaos oli märkä rätti vasten unionin ulkopoliittiseen toimintakykyyn luottaneiden EU-vaikuttajien kasvoja. Rätin herätysvoima oli kuitenkin merkittävä. Taas ymmärrettiin, kuinka kaukana todellisuus on suurista sanoista ja pontevista puheista, joita EU:n johtajat olivat vuosien varrella tottuneet pitämään. Huomattiin, että tarttis tehrä jottain ja tehtiinkin.
Helsingissä Suomen edellisellä puheenjohtajakaudella 1999 sovittuja, EU:n toimintakykyä puolustuspolitiikan saralla parantavia niin sanottuja Helsingin avaintavoitteita ryhdyttiin toden teolla ottamaan käyttöön ja luonnosteltiin konventissa uusi perustuslaillinen sopimus, jossa ulkopolitiikan valmistelu- ja johtojärjestelmää terävöitettiin.
Tänä päivänä unioni on valmiimpi kuin koskaan kantamaan ulkopoliittisen vastuunsa. Libanonin kriisi antaa mahdollisuuden myös näyttää sen käytännössä. Mutta jos kolmannen kerran Balkanin ja Irakin epäonnistumisten jälkeen töpeksimme tulikokeessamme, voi olla, ettei mosaiikin sirpaleita enää saada liimailtua uskottavasti kokoon. Unionilla ei yksinkertaisesti ole varaa menettää tätä tilaisuutta osoittaa yhtenäisyytensä ja toimintakykynsä.
Aitoa konsensusta nimittäin tarvitaan, sillä Libanonin ja Israelin konfliktin saaminen hallintaan on vaikein kuviteltavissa oleva haaste EU:lle. Libanonin tilannetta ei voida kestävästi ratkaista ilman laajempaa vastausta Lähi-idän "ikuisuusongelmiin".
Väkivalta ja ihmisoikeuksien polkeminen tulevat olemaan osa todellisuutta niin kauan, kun alueella näkyvää ja näkymätöntä valtaa käyttää fundamentalistinen pappisdiktatuuri Iran, jonka pyrkimykselle hankkia ydinase ei näillä näkymin kyetä tekemään stoppia. Ja Lähi-idässä tulee aina kytemään roihun ainekset, mikäli tämän päivän mahtivallat -- erityisesti USA, EU ja Venäjä -- jatkuvasti käyttävät ulkopoliittista valtaansa alueella omien lyhytnäköisten intressiensä pönkittämiseen.
Kirjoittaja on europarlamentaarikko (kok.)