Kenraali Michael Flynnin ero kansallisen turvallisuuden komitean johtajan tehtävästä on vain viimeinen episodi Venäjän ja lännen välisessä kamppailussa, jota voi kutsua kylmän sodan paluuksi. Uusi kylmä sota muistuttaa monella tapaa varsinaista, vuosien 1946–1991 kylmää sotaa.
Myös nyt käydään eräänlaista ideologista kamppailua. Viimeksi konflikti oli kommunismin ja demokratian välillä, nyt mittelöä käydään konservatiivisen autoritäärisen nationalismin ja liberaalin, kansainvälisen demokratian välillä.
Venäjän ja lännen konflikti ulottuu useisiin maihin, ja sitä käydään monilla eri tavoin. Äärimmillään suurvallat ja niiden liittolaiset tukevat saman sodan eri osapuolia. Näin on esimerkiksi Syyriassa ja Ukrainassa. Toisaalta kamppailua käydään myös Länsi-Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa, mutta rauhanomaisin keinoin. Venäjän väitetään sekaantuneen USA:n presidentinvaaleihin levittämällä demokraattisen puolueen sisäisiä viestejä julkisuuteen ja julkaisemalla välikäsien kautta myös täysin keksittyä materiaalia ehdokkaista. On epäselvää, kuinka paljon Venäjän toiminta vaikutti USA:n vaaleihin, mutta on ilmeistä, että Trumpin valinta oli Venäjän ulkopolitiikan suurin menestys pitkään aikaan.
Donald Trump ei ole salaillut myönteistä suhtautumistaan Venäjään ja on toistuvasti puhunut ihailevasti Vladimir Putinista. Tämä on ollut sitäkin silmiinpistävämpää, kun Trump muuten on haukkunut pystyyn kaikki näkökenttään osuneet henkilöt ja maat.
Trump on myös julistanut ulkopolitiikkaa, joka on varmasti Venäjän mieleen. Trump on pitänyt NATO:a vanhentuneena järjestönä ja ehdottanut, että USA:n tulisi tehdä yhteistyötä Venäjän kanssa Syyriassa sen sijaan, että ne taistelevat eri puolilla. Vaikka Trump ei veisi ajatuksiaan käytäntöön, aikaisempaa turvallisuuspolitiikkaa haastavat näkemykset aiheuttavat sekaannusta ja kuluttavat energiaa.
Trumpin valinta osoittaa, että uudessa kylmässä sodassa vastakkainasettelun rajat eivät ole vakiintuneet. Trumpin avoimesti myönteinen suhtautuminen Venäjään herätti kylmiä väristyksiä monissa amerikkalaisissa, mutta ei ollut este Trumpin valinnalle samalla tavalla kuin neuvostomyönteisyys olisi aikoinaan ollut.
Euroopassa Venäjä on saanut kumppaneikseen monet populistiset puolueet. Unkarin presidentti Viktor Orbán, Alankomaiden Geert Wilders ja Ranskan Marine Le Pen ovat kaikki ihailleet julkisesti Vladimir Putinia. Esimerkiksi Le Pen on puhunut Venäjän ja eurooppalaisen sivilisaation yhteisistä kristillisistä juurista. Populistisia puolueita ja Venäjää näyttääkin yhdistävän arvokonservatismi ja sellainen kristillinen maailmankatsomus, jossa islam näyttäytyy uhkana.
Venäjä on auttanut populistisia puolueita myös konkreettisesti. Venäläinen pankki on antanut esimerkiksi Le Penille 9 miljoonan euron lainan FN:n vaalityöhön. Samanlaisia, mutta todistamatta jääneitä väitteitä on esitetty myös saksalaisesta AfD:stä ja itävaltalaisesta FPÖ:stä. Venäjän uutiskanavat kotimaassa ja ulkomailla levittävät myönteisiä uutisia populistipuolueista ja ylläpitävät käsitystä, että Länsi-Eurooppa olisi joutumassa hallitsemattoman maahanmuuton jyräämäksi.
Venäjän populistien kautta saavuttamaa vaikutusvaltaa ei kuitenkaan pidä liioitella. Ensinnäkin kaikki eurooppalaiset populistiset puolueet eivät suhtaudu Venäjään ihaillen. Puolaa hallitsevan PiS:n johtaja Lech Kazcynski syyttää Venäjää veljensä murhasta ja pitää Putinia Puolan vihollisena. Suomessa perussuomalaiset on suhtautunut Venäjään hyvin kriittisesti, vaikka jotkut yksittäiset kansanedustajat ovatkin vaatineet Suomen yksipuolista vetäytymistä EU:n asettamista pakotteista.
Yhdysvalloissa Michael Flynnin ero on osoitus siitä, ettei edes presidentti kykene muuttamaan ulkopolitiikkaa perusteita myöten. Euroopan populisteilla on ollut yllättävän vähän kiinnostusta muuttaa EU:n yhteistä Venäjä-politiikkaa. Halutessaan Unkarin Viktor Orbán olisi voinut estää EU:a asettamasta pakotteita Venäjää vastaan. Niin hän ei tehnyt.
Vaikuttaakin siltä, että lämpimät suhteet Venäjään ovat Orbánin kaltaisille populisteille keino painostaa Länsi-Euroopan suuret maat ottamaan niiden huolet vakavasti, eivätkä todellinen ulkopolitiikan vaihtoehto. Venäjän ja joidenkin populististen puolueiden yhteistyötä tuleekin ymmärtää ennen muuta siitä näkökulmasta, että näillä tahoilla on pikemminkin yhteisiä vihollisia – EU ja NATO – kuin vankka yhteinen arvopohja.
On kuitenkin ilmeistä, että Venäjä aikoo myös jatkossa hyödyntää populistisia puolueita yrittäessään heikentää Euroopan unionia. Tämän vuoden huhtikuussa ranskalaiset äänestävät itselleen uuden presidentin. Venäjä ei ole salannut, että se haluaisi Le Penin voittavan ja varmasti yrittää auttaa häntä kaikin keinoin.
Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.
Kolumni