kyosti.karvonen@kaleva.fi
Ennustaminen, ja etenkin tulevaisuuden ennustaminen, on tunnetusti vaikeaa. Vähemmän tunnettu on kuitenkin sanonnan neuvostoversio. Sen mukaan itänaapuri oli maailman ainoa valtio, jossa oli vaikea ennustaa menneisyyttä.
Vaikeaa se näyttää olevan vieläkin. Toukokuussa perustettiin presidentti Dmitri Medvedevin ukaasilla komissio, jonka tehtävä ei ole enempää eikä vähempää kuin "vastustaa yrityksiä vääristellä historiaa Venäjän etuja vahingoittavasti".
Jo pelkkä komission toimeksianto herättää ihmettelyä. Vastustaako Venäjä yrityksiä väärentää paitsi omaa historiaansa myös yrityksiä väärentää historiaa yleensä? Saako historiaa vääristellä, jos se on hyödyksi Venäjän intresseille?
Toimeksianto on muutenkin selvää tekstiä. Komission on määrä arvioida ja analysoida Venäjän kansainvälistä mainetta väheksyvää "historiallisten tosiasioiden ja tapahtumien" vääristelyä. Komissio tekee presidentille suosituksia "asianmukaisesta reagoinnista" vääristely-yrityksiin ja siitä, miten niiden mahdolliset kielteiset seuraukset "neutralisoidaan". Ukaasissa ei sentään puhuta likvidoinnista.
Komissiolla ei ole päätösvaltaa, mutta kättä pidempää ollaan rakentamassa rikoslakiin. Duuman käsittelyssä on rikoslain muutosesitys, joka tekisi historian vääristelystä sakkojen ja enimmillään viiden vuoden tuomion arvoisen rikoksen. Yhtenä esimerkkinä on mainittu Nürnbergin natsioikeudenkäynnin päätösten kieltäminen.
Venäjän totuuskomission tehtävä ei ole helppo. Otetaan esimerkki. Neuvostoliitto tunnusti Molotov-Ribbentrop-sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon vasta 1980-luvun lopulla. Sittemmin tunnustuksesta on lipsuttu. Kumpi on historian vääristelyä: sekö, että väittää pöytäkirjan olevan olemassa vai että sitä ei ole olemassa? Kumpi väite vahingoittaa tai ei vahingoita Venäjän etuja?
Itänaapurin historia on täynnään vastaavanlaisia tapauksia, joiden tulkintaa on vaihdeltu poliittisten suhdanteiden mukaan. Tapaukset liittyvät sen omaan historiaan, yhteiseen historiaan lähialueiden (myös Suomen) kanssa ja kansainväliseen historiaan.
Historiaa ei ole maltettu koskaan jättää rajan takana historioitsijoiden tutkimus- ja väittelykohteeksi, vaan sitä on käytetty aina vallan välineenä. Vallankäyttäjät näyttävät olevan itse luomansa historian säälittäviä vankeja. Helsingin Sanomat kertoi sunnuntaina Ilja Glazunovin taidenäyttelystä, jonka kunniavieraana oli itse pääministeri Vladimir Putin. Hän kyseli, mitä Stalin ja lokakuun vallankumouksen pääarkkitehteihin kuulunut, Stalinin sittemmin monesta kuvasta retushoitattama ja murhauttama Lev Trotski tekivät samassa maalauksessa. Glazunovin piti kertoa pääministerille.
Venäjä pyrkii tuskin sentään tuomaroimaan mieleisekseen koko maailmanhistoriaa. Komission silmätikkuja ovat ensisijaisesti oman maan ja lähinaapureiden - etenkin Baltian maiden, Ukrainan ja Puolan - poikkipuoliset historian tulkinnat.
Erityisen arka paikka Venäjälle on natsismin ja stalinismin rinnastus yhtäläisiksi rikoksiksi. Tällaista kerettiläisyyttä Venäjä on löytänyt eniten Baltian maista. Lähempääkin löytyisi: kirjailija Vasili Grossman rinnasti nämä ismit sotaromaanissaan Elämä ja kohtalo. KGB takavarikoi kirjan 1959, ja se julkaistiin Neuvostoliitossa vasta 1988.
Että ei voi muuta kuin toivottaa komissiolle onnea ja menestystä valitulla tiellä.