Kolumni

Venäjän toiveet kääntyivät kiukuksi

Venäjä on jo yli kymmenen vuoden ajan viestinyt, että se on tyytymätön omaan asemaansa Euroopan turvallisuusjärjestyksessä ja maailmanpolitiikassa laajemmin.

Kristi Raik.
Kristi Raik.

Venäjä on jo yli kymmenen vuoden ajan viestinyt, että se on tyytymätön omaan asemaansa Euroopan turvallisuusjärjestyksessä ja maailmanpolitiikassa laajemmin. Salisburyn hermomyrkkyisku asettuu jatkoksi kovenevien viestien sarjaa. Sanoma on mennyt perille – eikä länsi voi antaa siihen myöntyvää vastausta, vaikka Venäjä kuinka huutaa ja häiriköi.

Krimin valtaukseen saakka vuonna 2014 lännessä ei ollut kovin selkeää käsitystä siitä, mitä Venäjä tavoittelee ja millä keinoin. Venäjän kovistelua yritettiin monesti tulkita parhain päin.

Nyt tilannekuva on realistisempi ja yhtenäisempi, vaikka Venäjällä on Euroopassa yhä ystäviä, jotka yrittävät katsoa sen pahimpiakin toimia vaaleanpunaisten lasien läpi.

Tuorein jännitteiden kiristyminen antaa aihetta kerrata suhteiden perusasetelmaa. Vladimir Putin on koko valtakautensa ajan eli vuodesta 2000 tavoitellut Venäjän suurvalta-aseman palauttamista. Venäjä on odottanut, että USA, Nato ja EU kohtelisivat sitä tasavertaisena kumppanina. Venäjän näkemykseen omasta suurvalta-asemasta on kuulunut olennaisena osana usko siihen, että sillä on oikeus erityisasemaan omilla lähialueillaan. Suurvallat ovat tässä käsityksessä enemmän suvereeneja kuin pienemmät valtiot, ja ETYJ:n asiakirjoihin kirjattu valtioiden oikeus päättää omista liittolaissuhteistaan on alisteinen suurvaltojen eduille.

Putin yritti 2000-luvun alkupuolella saavuttaa tunnustusta rakentamalla kumppanuutta länsivaltoihin. Mihail Zygarin kirja ’Putinin lähipiiri’ kuvaa näiden yritysten päätymistä sarjaksi pettymyksiä. Putinin puhe Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 oli ensimmäinen kovaääninen tyytymättömyyden ilmaus, joka aiheutti lähinnä hämmennystä. Georgian ja Venäjän välinen sota elokuussa 2008 oli jo kovempi varoituslaukaus.

Samaan aikaan Kreml kokeili yhä myös kumppanuuden raidetta. Presidentti Dmitri Medvedevin vuonna 2008 esittämä ehdotus uudesta Euroopan turvallisuusjärjestyksestä oli kaiketi verhottu yritys saavuttaa Venäjän erityisaseman ja etupiirin hyväksyntä sopuisin keinoin. Lännessä oli paljon epävarmuutta sen suhteen, mihin Venäjä oikein pyrki ja olisiko strateginen kumppanuus mahdollista.

Viime vuosina lännen toiveikkuus on käynyt kovin ohueksi. Venäjän viesti on lopultakin mennyt perille, ja vastaus on selvä, vaikka välillä häilyvä: länsimaat eivät voi hyväksyä Venäjän näkemystä Euroopan turvallisuusjärjestyksestä ja sen omista suurvaltaoikeuksista.

Venäjän johto on perustellusti päätellyt, että kumppanuutta sille hyväksyttävin ehdoin on turha odottaa – ja alkanut panostaa lännen yhtenäisyyden hajottamiseen.

Venäjän viimeisin turvallisuusstrategia vuodelta 2015 linjaa epäsymmetristä lähestymistapaa, joka hyödyntää muun muassa teknologian, talouden ja informaatiovaikuttamisen keinoja vastustajan heikentämiseen.

Keinot ovat käyneet yhä häijymmiksi, kuten hermomyrkyn käyttö osoittaa. Kansainväliset normit ovat alisteisia Venäjän suurvaltapyrkimyksille eivätkä rajoita sen toimia. Rajoitteena toimii kuitenkin lännen selvä sotilaallinen ylivoima – Venäjä välttää ajautumista sotaan Natoa vastaan.

Venäjä on yrittänyt saada aikaan läntisen konsensuksen hajoamisen muun muassa sekaantumalla vaaleihin ja tukemalla ääriryhmiä. Brexit-prosessi on puolestaan tehnyt Iso-Britanniasta heikon lenkin, jota Skripalien myrkytys testasi. Eurooppa ja Yhdysvallat vastasivat tähän testiin yllättävän voimakkaasti ja yhtenäisesti. Venäjä sai viestin, että tällaisella toiminnalla on sille itselleen vahingollisia seurauksia.

Sekä lännessä että Venäjällä on varmaankin yhä aitoa halua parantaa suhteita, mutta omilla reunaehdoilla. Konflikti jatkunee vielä vuosia, sillä erimielisyydet ovat perustavanlaatuisia. Länsi ei pysty muuttamaan Venäjän käsitystä tämän strategisista eduista – eikä toisinpäin.

Jotkut asiantuntijat – viimeksi Dmitri Trenin helmikuussa ilmestyneessä Carnegie-ajatuspajan paperissa – ovat ehdottaneet osana kompromissia lännen lupausta, ettei Nato enää laajene.

Ehdotus osuu Euroopan turvallisuusjärjestyksen ytimeen, sillä se kieltäisi Natoon kuulumattomilta mailta – siis myös Suomelta – oikeuden päättää omista turvallisuusratkaisuistaan. Tällainen lupaus heikentäisi Euroopan turvallisuutta, paitsi ehkä Venäjän näkökulmasta.

Tässä tilanteessa länsimaiden pitää vahvistaa paljon puhuttua resilienssiään eli kykyään selvitä Venäjän vaikutusyrityksistä, jotka voivat jatkossakin saada varsin ikäviä muotoja. Samalla on syytä pitää kirkkaana mielessä, että Euroopan turvallisuusjärjestys ja yhteiskuntamalli ovat puolustamisen arvoisia.

Sen parempaa kehikkoa varsinkin pienempien valtioiden kehitykselle ei ole keksitty, eikä Venäjä sellaista tarjoa. Kenties joskus koittaa otollisempi aika arvioida uudelleen Venäjän ja lännen välisten suhteiden kehikkoa.

Kirjoittaja Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.