Pohjoismaisten puolustusministerien viikko sitten julkaisema yhteisartikkeli puolustusalan pohjoismaisen yhteistyön tulevaisuudesta on synnyttänyt melkoisen myrskyn vesilasissa. Artikkelista ovat ärähtäneet Venäjän poliittinen johto ja sikäläiset poliittiset kommentaattorit. Artikkelia on arvosteltu myös meillä Suomessa. Tosiasiassa siinä ei ollut mitään uutta tai yllättävää.
Tällaiset yhteisartikkelit ovat jo pitkään olleet normaali kansainvälinen käytäntö.
Myös suomalaiset ministerit ovat useaan kertaan nostaneet esille tärkeiksi kokemiaan kysymyksiä ulkomaisten kollegoidensa kanssa. Erityisen tavallista tällainen toiminta on ollut pohjoismaiden kesken eikä siihen ole sisältynyt mitään erityisvaatimusta siitä, että kirjoitukset tulisi tarkistuttaa tai että niistä tulisi informoida etukäteen eri tahoja.
Venäjä on ollut hyvin kärmeissään kirjoituksen johdosta. Sen mukaan se heijastaa kiistatta sitä, että Suomi ja Ruotsi ovat lähestymässä Natoa, mitä Venäjä puolestaan ei voi hyväksyä. Väite on ristiriitainen, sillä viimeisten viidentoista vuoden aikana Venäjän johdon edustajat ovat toistuvasti edustaneet julkisuudessa toista linjaa. Kansainvälinen tilanne on toki heikentynyt, mutta Venäjän reagointi synnyttää silti kysymyksiä.
Kun Venäjän edustajilta on aikaisemmin tiedusteltu heidän suhtautumistaan Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen, vastaus on ollut yksiselitteinen: ”Suomi on itsenäinen valtio ja päättää itse turvallisuus- ja puolustuspoliittisista ratkaisuistaan.”
Onko siis niin, että sen jälkeen kun Venäjä aloitti sotilasoperaatiot Ukrainassa vuosi sitten, Suomi on yllättäen menettänyt itsenäisyytensä, kun se ei enää saakaan päättää itse näistä asioista?
Venäjän muuttunutta suhtautumista voidaan pohtia useammasta eri näkökulmasta.
Yksi selitys voisi olla, että Venäjän ajattelussa ei ole tapahtunut mitään muutosta, vaan se on koko ajan ollut sitä mieltä, että Suomen päätösvalta on näissä asioissa rajallinen. Silloin aikaisemmat kommentit olisivat olleet pelkkää sanahelinää, jota ei ollut tarkoituskaan ottaa vakavasti.
Mutta muitakin selityksiä on löydettävissä. Venäjä on viimeisen vuoden aikana toiminut tavalla, jonka takia se on menettänyt kansainvälisessä yhteisössä nauttimansa luottamuksen. Se on Ukrainassa rikkonut kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia ja joutunut sen vuoksi EU:n pakotelistalle.
Kun sen talouskin on vaikeuksissa, se on alkanut turvautua yhä enemmän voimankäyttöön ja sillä uhkaamiseen.
Venäjän muuttunut suhtautuminen Suomeen on silti yllättävää. Siellä luulisi tiedettävän hyvin, että Suomi on vuosikymmenten ajan pyrkinyt aidosti yhteistyöhön sen kanssa. Suomen ja Venäjän välinen yli 1 300 kilometriä pitkä raja on ollut niin sanottu rauhan raja, mutta nyt Venäjä tuntuu näkevän siellä erilaisia mörköjä. Suomessa luottamus Venäjään ja sen tavoitteiden vilpittömyyteen on siksi romahtanut.
Puolustusministerien kirjoituksesta syntynyttä kohua voidaan tarkastella myös kotimaisesta näkökulmasta. On väitetty, että artikkeli olisi tietoisesti ajoitettu vaalien alle. Kun kirjoittajat kuitenkin tulevat viidestä eri maasta, ei väite tunnu uskottavalta. Sitä ei kuitenkaan voida kieltää, etteikö suomalaisissa reaktioissa heijastuisi vaalien läheisyys. Keskustelussa tuntuu tosin unohtuneen, että kirjoituksessa ei ole mitään, mikä olisi ristiriidassa Suomen noudattaman linjan kanssa.
Mutta mikä olisi oikeaoppinen tapa suhtautua tilanteeseen – pitäisikö meidän alistua Venäjän tahtoon?
On tietenkin selvää, että Suomi ei halua tässä tilanteessa tehdä ratkaisuja, joiden tiedetään varmuudella vaikeuttavan asemaamme.
Toisaalta asemamme heikkenee myös, mikäli pelästymme Venäjän mahdollista reaktiota ja rajoitamme omaa liikkumavaraamme. Sellaista ratkaisua on aikaisemmin kutsuttu suomettumiseksi, ja sitä leimaa me emme enää halua.
Onko Nato uhka Venäjälle? Se on puolustusliitto, joka pystyy toimimaan tehokkaana vastavoimana Venäjän sotilaallisille pyrkimyksille. Juuri siksi Venäjä on huolissaan sen vaikutusvallan kasvusta Neuvostoliiton entisen etupiirin sisällä. Samasta syystä Itä-Euroopan entiset sosialistiset maat sekä eräät entiset neuvostotasavallat hakeutuivat Natoon heti kun se oli mahdollista.
Myös Suomen olisi pitänyt hakea Nato-jäsenyyttä jo 20 vuotta sitten. Silloin emme sitä kuitenkaan tehneet, koska uskoimme Venäjän kehittyvän toiseen suuntaan ja pelkäsimme, että meidät samaistettaisiin entisiin sosialistisiin maihin. Sen vuoksi olemme nyt tilanteessa, jossa Suomen lisäksi vain kaksi Venäjän eurooppalaista naapuria ei kuulu Natoon: Valko-Venäjä ja Ukraina. Olemme uudessa jännittyneessä tilanteessa, jossa Nato-jäsenyytemme on entistä kauempana.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.
Kolumni