Ulkona märän kevätpäivän loskaa, lätäköitä ja likaisia lommoisia taloja. Sisällä valoisia värejä, mukavaa musiikkia, tarjoilijoita kimono-asuissaan ja herkullinen sushiannos lautasella. Sellainen on tämän päivän Pietari: ulkoa et voi kertoa, mitä löytyy sisältä. Ollaan kilometri pari Nevskiltä, siis vähän kauempana kiillotetusta keskustasta. Tuossa kulman takana näkyy olevan baari, joka soittaa vain Elviksen musiikkia. Toinen paikka, jossa joku country-poppoo heiluu lavalla arki-iltana. Kolmas, jossa luvataan elävää jazz-musiikkia joka ilta.
Ja näitä sushibaareja, keskustassa melkein joka kulman takana. Siinä on kaupungin uusin villitys.
On paras myöntää heti, ettei tätä kaikkea katsele aivan puolueettomasti. Pietari on kaupunki, joka kovin herkästi vie mielen mennessään. Itselleni se on tehnyt sen tehokkaammin kuin mikään muu paikka, mitä missään on tullut vastaan. Makuasia varmaan, mutta olkoon niin.
On vain vaikea olla pitämättä kaupungista, jossa kahdeksan aikaan illalla upouuden valtavan kirjakaupan keskellä kahvilassa nuoret istuskelevat ilman mitään kiirettä lukemassa ja rupattelemassa, kuin kaikki aika olisi aina käsillä.
Mutta nyt emme ole kirjakaupassa, vaan sushibaarissa. Vanha ystävä, kollega K. kertoo kuulumisiaan.
Venäläiskirjallisuudessa, jostain syystä, ihmisistä käytetään usein vain yhtä kirjainta. Sillä on puolensa. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, ei huvita K:n tarkempia tuntomerkkejä kertoa. Jokunen vuosi sitten sitä ei olisi edes ajatellut, mutta ei Venäjä enää olekaan sama kuin jokunen vuosi sitten.
Mikä ja millainen se sitten nyt on, se onkin jo vaikeampi kysymys.
"Muistan, kun juoksimme kokouksesta toiseen ja puhuimme koko ajan. Kirjoitimme lehtiin asioista, joilla oli merkitystä ja uskoimme, että niillä jutuilla on merkitystä."
Se oli Gorbatshovin loppuaikaa, Jeltsiniä. Ja talouskriisejä.
"Ei täällä enää voi perustaa uusia puolueita. Eikä uusia lehtiä. Ei vain voi."
Ja vaikka voisikin, ei sillä olisi enää mitään väliä. Mikään ei vaikuta mihinkään.
Oli aika, jolloin K. kirjoitti Pietarin lehtiin taloudesta ja politiikasta. Sosiaalisista kysymyksistä, nuorisosta, skineistä. Mutta ei enää.
Nyt vuorossa ovat kiiltävät, värikkäät aikakauslehdet täynnä kauniita ihmisiä. Sellaiset, joissa kerrotaan uusista automalleista, ravintoloista ja kylpylöistä, matkakohteista. Joissa lukee, mitä kannattaa ostaa, miten naisten kannattaa pukeutua ja meikata, miten rotukoiria hoidetaan, mitkä klubit on avattu, miten koti sisustetaan, miten liike-elämässä pärjätään. Lehdet, joiden mainokset pursuavat ylellisyyttä ja joita myyvät metroasemien mummot.
Yhdessä sellaisista lehdistä esimerkiksi kerrotaan, mihin Amerikassa voi matkustaa, jos kaikki tavalliset kohteet sieltä on jo nähty. Vinkkeinä ovat muun muassa Meksiko ja Grönlanti. Grönlannin plussia ovat huikeat maisemat. Miinuksena on, että siellä voi olla aika kylmä.
"Näin tässä on käynyt", K. sanoo, mutta ei tunnu olevan pahoillaan. Venäläisen toimittajan palkoilla ei tuohon uuteen elämäntapaan nousta, sitä vain vähän kurkistetaan reunalta. Mutta toisaalta, sillä alueella ei ole kontrollia. Ja nämä ihmiset menevät eteenpäin. He perustavat ravintoloita, klubeja, matkatoimistoja, tekevät mainoksia, mutta myös tuottavat tapahtumia, sisustavat, suunnittelevat ja luovat, eivätkä ennen muuta kangistu kaavoihinsa.
Vaikea sanoa, miten iso tämä uusi bisneseliitti on Pietarissa. Moskova on jo aivan oma maailmansa, provinssikeskukset tulevat jossain perässä, ja maaseutu kuolee unohdettuna.
"Nämä ihmiset vievät Venäjää nyt eteenpäin", K. uskoo. Maan uudet kauniit ja rohkeat eivät piittaa politiikasta pätkääkään, mutta he matkustavat ja näkevät maailmaa, he uskovat omiin kykyihinsä, ja ennen muuta he ovat oman elämänsä herroja. Siis sukupolvea, joka ei enää olekaan alamainen vain valtiolle. Sukupolvea, joka ei tiedä vanhasta kontrollista mitään, vaan on oppinut tulemaan toimeen omillaan.
Yhteiskunnan heikoille tämä ei tiedä hyvää. Ei heistä kukaan piittaa. Mutta ainakin edes jossain tapahtuu jotain. Monessa Nevskin putiikissa on lappu ovella: työpaikka olisi tarjolla.
K. ei tiedä, kuten eivät muutkaan, missä Venäjän valta on. Hän ei usko, että se on Putinilla. Hän epäilee upporikasta pientä klikkiä, joka lähinnä keskittyy kanavoimaan kaikki öljy- ja kaasurahat omiin taskuihinsa. Rahaa kertyy Moskovaan tolkuttomia määriä, mutta uutta demokraattista yhteiskuntaa sen avulla ei rakenneta. Jonkinlainen vakaus on silti syntynyt, ja näihin Pietarinkin sushibaareihin riittää väkeä illasta iltaan.
Tämä oli vain yksi näkemys, eivätkä uuden Venäjän salaisuudet siitä vielä aukea. Pietarissa olisi toinenkin vanha tuttu, mutta hän on nyt poissa: lähtenyt viikoksi Kolille laskettelemaan. Televisiossa kolme kanavaa lähettää moderneja venäläisiä musiikkivideoita, neljännellä puolustusministeri Sergei Ivanov näkyy esittelevän sekä uutta ohjusta että uutta pitkän matkan pommittajaa.