Sanalle ”totuus” löytyy suomi-venäjä-sanakirjasta kaksi eri käännöstä, pravda ja istina.
Suomenkielessä sanalle totuus ei ole synonyymiä, mutta venäjässäkään pravda ja istina eivät tarkoita täsmälleen samaa. Istina kuvaa absoluuttista, objektiivista totuutta, sitä miten asiat ovat tai miten ne ovat tapahtuneet. Pravda sen sijaan kertoo pikemminkin sen, miten asiat pitää ymmärtää tai miten niiden pitäisi olla. Kun kuuntelemme Venäjän poliittisen johdon – ja nykyisin muidenkin venäläisten – puhetta Ukrainasta, meidän tulisi ymmärtää, että siinä on kyse pravdasta, ei istinasta.
Kahteen venäjän kielen totuus-sanaan kiinnitti huomiota Lundin yliopiston Venäjän historian professori Kristian Gerner jo 34 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan ”Arvet från det förflutna” (Perintö menneisyydestä). Hän kirjoittaa siinä: ”Venäläisessä kontekstissa pravda tarkoittaa jotain normatiivista ja autoritatiivista eikä se ole objektiivista tai muuttumatonta.” Hän muistuttaa, että venäjän kielessä sana pravda tarkoittaa myös oikeaa ja oikeudenmukaista.
Historiasta löytyy runsaasti esimerkkejä siitä, miten pravda on ohjannut Venäjän ja Neuvostoliiton toimintaa.
Marras-joulukuun vaihteessa 1939 istina oli, että Stalin ja Hitler olivat sopineet Euroopan jakamisesta, minkä seurauksena neuvostojoukot hyökkäsivät Suomen rajan yli marraskuun viimeisenä päivänä. Pravda taas oli se, että suomalaiset olivat syyllistyneet aseelliseen provokaatioon Mainilassa maiden rajalla, että Suomen työtätekevät olivat pyytäneet Neuvostoliittoa avukseen ja että tätä varten oli Terijoelle perustettu Suomelle väliaikainen hallitus.
Sama malli toistui Unkarissa vuonna 1956 ja Tshekkoslovakiassa vuonna 1968. Neuvostoliitto liittolaisineen tuli pyynnöstä auttamaan kyseisten maiden työtätekeviä taistelussa vastavallankumousta vastaan (pravda), ei siitä että Neuvostoliitto olisi omien etupyrkimystensä vuoksi miehittänyt kyseiset maat (istina). Neuvostoliiton sisäinen vakaus säilyi niin kauan kun kansalaiset uskoivat kaikenkattavaan manipulointikoneistoon, jonka mukaan pravdan ja istinan välillä ei ollut ristiriitaa. Kun tuo usko 1980-luvulla katosi, oli seurauksena väistämätön Neuvostoliiton hajoaminen.
Perestroikan aikana Neuvostoliitossa toteutettu glasnost (avoimuus) oli yritys kuroa umpeen pravdan ja istinan välinen kuilu.
Tavoite saavutettiin kuitenkin vain osittain. Menneisyydessä syntyneiden patoutumien purkaminen osoittautui liian vaativaksi tehtäväksi, varsinkin kun siihen liittyi voimakas kansallinen trauma jossa Venäjä aina nähtiin uhrina, jota muut halusivat vahingoittaa. Demokratia, jota ilman istina ei voi kukoistaa, nähtiin Venäjälle sopimattomana. Sen uskottiin tarvitsevan vahvan johtajan, joka määritti, mihin suuntaan oli kuljettava. Kymmenen vuoden hapuilun jälkeen tuohon rooliin astui Vladimir Putin.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana pravda on saanut taas yliotteen istinasta. Mitenkään muuten ei voi selittää esimerkiksi sitä, että joitakin vuosia sitten pidetyssä äänestyksessä historian suurimmasta venäläisestä kolmanneksi sijoittui miljoonien venäläisten kuolemasta vastuussa ollut Josef Stalin, joka kaiken lisäksi ei edes ollut venäläinen vaan georgialais-ossetialainen. Pravdan voitto edellyttää, että istinalle ei anneta tasavertaisia mahdollisuuksia tuoda itseään esille – kuten Vladimir Vysotski osoitti niin vastaansanomattomasti laulussaan ”Valhe ja totuus”.
Viimeisin näytös pravdan ja istinan välisessä kamppailussa on näytelty Ukrainan ja Venäjän välisen kriisin yhteydessä. Ukrainan vallanvaihdos leimattiin fasistiseksi kaappaukseksi, mikä oikeutti toiminnan Krimillä.
Presidentti Putin on siinä yhteydessä osoittanut myös, miten vaivattomasti pravda voi muuttua. Ensiksi pravda oli, että Krimin venäläiset olivat nousseet vastustamaan heihin kohdistunutta sortoa ja olivat siksi vallanneet siellä keskeisiä kohteita. Noin viikkoa myöhemmin Putin kuitenkin kiitti Venäjän asevoimien sotilaita siitä, miten ammattitaitoisesti he olivat Krimin haltuunoton hoitaneet.
Nyt tätä pravdan ja istinan välistä kamppailua käydään Itä-Ukrainassa. Keinot ja argumentit ovat samat kuin aikaisemminkin. Erityisen vaikeaan välikäteen on joutunut itäukrainalaisten suuri enemmistö, johon kuuluu sekä venäjää että ukrainaa äidinkielenään puhuvia.
Vaikka päävastuu tilanteen kärjistymisestä on Venäjän johdolla, eivät tavalliset venäläisetkään ole täysin viattomia. He ovat päättäneet hyväksyä pravdan ja sulkea korvansa ja silmänsä istinalta. Kun tilanne lopulta sitten päätyy edellisen tappioksi, he voivat jälleen syyttää muita Venäjän kokemista kärsimyksistä.
Mutta kyllä meillä suomalaisillakin on omat pravdamme ja istinamme, ainakin jos tarkastellaan keskustelua maamme puolustuspolitiikasta. Pravdamme on ollut, että Suomi menestyy parhaiten pysyttelemällä Naton ulkopuolella ja tekemällä muuten yhteistyötä niin pohjoismaiden kuin Naton kanssa.
Lisäksi me julistamme, että meillä on Nato-optio, joka voidaan tarvitaessa lunastaa, mikäli turvallisuustilanteemme heikkenee. Ja nyt kun turvallisuustilanne on heikentynyt, Nato-jäsenyyden vastustajat sanovat, että emme kriisin aikana saa hötkyillä ja edes puhua Naton jäsenyydestä. Istina kuitenkin on valitettavasti muuttunut, vaikka pravdamme näyttää pysyvän ennallaan.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.