Venäjän ja lännen suhteiden viilenemisen varsinaista alkusyytä on vaikea hahmottaa. Kylmän sodan tunnelmista on väärin puhua, mutta huoli tulevasta on oikeutettu.
Venäjän ja EU:n huippukokous pidetään Samarassa perjantaina kuten oli aiottu, mutta sisällöltään se on jäämässä kovin tyhjäksi. Neuvotteluja uudesta kumppanussopimuksesta ei edes yritetä aloittaa. Helsingin huippukokouksessa joulukuussa sopimus kaatui Puolan ja Venäjän lihakiistaan. Muut asiat silloin vielä sujuivat. Pohjoisen ulottuvuuden uudet periaatteet lyötiin lukkoon suunnitelman mukaisesti ilman ristiriitoja.
Tämän jälkeen ei paljon mikään ole sujunutkaan. Kumppanuussopimus on entistäkin kauempana. Puolan lisäksi Liettua on riidoissa Venäjän kanssa öljystä, ja Viron patsastapahtumat ovat aivan oma lukunsa. Nyt saavutukselta alkaa näyttää jo se, jos Venäjä ja EU sopivat perjantaina yhteisestä julkilausumasta.
Samaan aikaan Venäjän ja Yhdysvaltain suhteet ovat viilenneet vauhdilla. Suurin syy on Tshekkiin ja Puolaan aiotussa ohjuspuolustusjärjestelmässä, jota Venäjä pitää uhkana itselleen - vaikka näkemykseen ei sotilaallisia perusteita hevin löydäkään.
Kosovokin on kipupiste. Koko Euroopalle tietää ongelmia, jos Venäjä veto-oikeudellaan YK:ssa kaataa Martti Ahtisaaren suunnitelman. Kosovossa jos missä tarvittaisiin Venäjän ja lännen keskusteluyhteyttä, mutta viime ajat on liikuttu toiseen suuntaan.
Puheet ovat koko ajan koventuneet, ja presidentti Vladimir Putinin on jo tulkittu epäsuorasti verranneen Yhdysvaltoja Kolmanteen valtakuntaan.
Alkuviikosta Moskovassa kävivät "liennytysmatkalla" niin Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Rice kuin EU:n puheenjohtajamaan Saksan ulkoministeri Walter Steinmeier. Läpimurtoja kiistakysymyksissä ei tullut, keskusteluyhteys kyllä säilyi.
Edelleen silti vaikeinta on tulkita, mistä oikein on kyse. Moni on puhunut uudesta kylmästä sodasta, mutta termi vie ajatuksia väärään suuntaan. Nykyisyyttä ei voi tulkita menneisyyden mukaan. Ennen muuta Venäjä on yhteiskuntana aivan toinen kuin oli Neuvostoliitto. Ihmiset matkustelevat, kauppa käy, armeijat eivät seiso vastakkain.
Venäjän vaurastuminen on tuonut sille uutta itsetuntoa. Valtava maa on rakentunut ajattelemaan itseään suurvaltana, ja äskeinen Turkmenistanin kaasusopimus oli iso voitto Venäjän diplomatialle.
Länsimieliset ja kansallistuntoiset virtaukset ovat aina kilpailleet Venäjällä, ja jälkimmäinen näyttää taas nousevan niskan päälle. Tässä tilanteessa väärinymmärryksiä tulee herkästi. Länsimaissa ei usein Venäjän luonteenlaatua juuri tunneta, eikä Venäjällä taas Euroopan unionin olemuksesta ole pahemmin käsitystä.
Tähän liittyen Venäjä alkaa jälleen nähdä itseään ikään kuin Yhdysvaltain vastapoolina. EU:n kanssa ongelmat ovat enemmän byrokraattisia tai liittyvät yksittäisiin jäsenmaihin, joiden kanssa Venäjällä on kahdenvälisiä hankauksia. Moskovassa ei hevin nähdä, että yhden EU-maan asia on koko EU:n asia.
Toinen, vähemmän filosofinen tulkinta on, että lähestyvät presidentinvaalit saavat aikaan omituisia ilmiöitä. Sisäpolitiikka vaatii kovaa kieltä ulkopolitiikassa. On hyvä huomata, että puheisiin ja eleisiin ei ole kaikeksi onneksi liittynyt sotilaallista uhittelua. Sekin viestii, että kaikella saattaa olla pitkälti sisäpoliittinen tarkoitus.
Hyvin mahdollista silti on, että suhteiden jääkausi ei äkkiä hellitä. Näissä oloissa kansalaistason yhteyksien ylläpito voi olla yllättävänkin tärkeää. Niitä ikkunoita ei neuvostoaikaan ollut.