Pietarilainen Aleksei on karannut etelävenäläisestä varuskunnasta. Kesäkuussa nuorukainen joutui sairaalaan aliravitsemuksen takia, mutta passitettiin takaisin joukko-osastoon.
Aleksei on työskennellyt varuskunnassa ja sen ulkopuolella "orjana" eli palkattomassa pakkotyössä. Varuskunnan ruokakattilat ovat ruosteessa, joten ruokailu on ollut satunnaista.
Joukko-osaston komentaja myy kesäisin orjansa läheiseen lomakeskukseen työvoimaksi ja pistää rahat omaan taskuunsa. Luonnollisesti komentaja maksaa tienesteistään osan esimiehilleen, jotta rahakas toiminta voi jatkua.
Viimeisenä toivonaan Aleksei on tullut hakemaan apua pietarilaiselta Sotilaiden äidit -järjestöltä. 15 vuotta toiminut ihmisoikeusjärjestö on länsimaissa arvostettu, mutta Venäjän viranomaisten vaivoin sietämä organisaatio, jonka rahoituksesta suurin osa tulee ulkomailta.
Toimiston ala-aulassa kävijöitä tervehtii suurikokoinen surmatun toimittajan Anna Politkovskajan valokuva. Järjestön johtaja Ella Poljakova karjuu puhelimeen ja yrittää saada langan päähän komentavaa upseeria jostain korpivaruskunnasta. Upseeri on kuitenkin paennut "kerholle".
Ulko-ovi käy taajaan kun nyyhkyttäviä äitejä ja vaitonaisia poikia saapuu kyselemään apua ongelmiinsa. Yleensä asetelma on sellainen, että poika on karannut varuskunnasta ja ilmestynyt yllättäen kotiinsa. Karkuruus tietää sotaoikeutta ja mahdollisesti vankilatuomiota.
Poljakova painottaa ensitapaamisessa, ettei karannut varusmies saa allekirjoittaa minkäänlaista viranomaisten tarjoamaa paperia. Varusmiehelle pyritään järjestämään riippumaton lääkärintarkastus ja karkaamisen syy yritetään selvittää.
Poljakovalla ei ole mitään positiivista sanottavaa Venäjän armeijasta. Naisen mielestä kyvykkäät ja arvostelukykyiset upseerit ovat jättäneet sotaväen ajat sitten.
Upseerit eivät itsekään arvosta työtään ja koska palkat ovat kehnot, täytyy upseereiden repiä lisäansioita varusmiesten selkänahasta. -- Varusmiehet ja jopa nuoremmat upseerit ovat Venäjän armeijassa pelkkiä orjia, joilta puuttuvat kaikki ihmisoikeudet, kärjistää Poljakova.
Varusmiesten terrori
Venäjän armeijan sisäisestä rappiosta on kirjoitettu paljon, mutta Poljakovan kertomukset hätkähdyttävät silti. Välillä tuntuu kuin äänessä olisi Aleksandr Solzhenitsyn ja teoksena Vankileirien saaristo.
Poljakovan väitteet saattavat olla liioiteltuja ja osin tarkoitushakuisia, mutta samansuuntaista tietoa armeijan ongelmista on saatavissa riippumattomistakin lähteistä.
Mainittakoon vielä, että Venäjällä on useita Sotilaiden äidit -nimellä toimivia organisaatioita, joista osa on hallituksen rahoittamia ja osa yksityisiä. Äitijärjestöt eivät kykene rakentavaan yhteistyöhön, vaan ovat lähes ilmiriidassa keskenään. Sotilaiden ja heidän vanhempiensa hädällä osataan myös rahastaa. Pietarin metrovaunuissa on usean lakiasiantoimiston mainoksia. Sopivaa korvausta vastaan juristit kertovat keinoista kuinka asepalvelus voidaan välttää.
Varusmiespalvelus kestää Venäjällä kaksi vuotta ja sen tunnusmerkkinä on voimakas kastijako nuorempien ja vanhempien varusmiesten välillä. Henkilökuntapulan, juopottelun ja laiskuuden takia upseeristo luovuttaa varuskunnissa usein käskyvallan vanhemman ikäluokan sotilaille, jotka ottavat vallan hanakasti haltuunsa.
Vaari eli Ded on vanhempi varusmies, joka saattaa simputtaa, hakata ja kiristää nuorempaa palvelustoveriaan mielihalujensa mukaan. Parhaimmissakin varuskunnissa eletään Dedovshtshina-terrorin kourissa. Kun nuorempi ikäpolvi vihdoin pääsee kukkulan kuninkaaksi on vuorossa hirmuinen kosto palvelukseen saapuville. Upseeristo keskittyy omien bisnestensä hoitoon.
Varusmiehiä saatetaan käyttää orjatyövoimana rakennuksilla, tehtaissa, maatiloilla ja jopa ydinvoimalaitoksilla. Joukko-osastoon toimitettu bensiini ja ruoka kaupataan pimeillä markkinoilla ja varuskuntaan jätetään vain rippeet.
Koska olosuhteet ovat useissa palveluspaikoissa sietämättömät, on karkuruus yleistä ja itsemurhia tehdään päivittäin. Puolustusministeriön omien tilastojen mukaan syyskuussa 2006 kuoli 68 varusmiestä onnettomuuden tai itsemurhan seurauksena. -- Todellinen luku on kuitenkin paljon korkeampi, väittää Ella Poljakova.