Venäjän kehitys, ajatusmaailma ja kulttuurin rikkaus on länsieurooppalaiselle ihmiselle usein arvoituksellinen aihe. Venäjä onnistui välttämään kulttuurinsa henkisen globalisoitumisen universalismiin vannovan maailmankommunismin aikana.
Vastaavasti kapitalismi ei ole muuttanut Venäjää amerikkalaiseksi, vaan amerikanismin vaikutus on jäänyt Venäjällä paljon ohuemmaksi kuin Länsi-Euroopassa.
Venäjän kulttuurissa korostuu edelleen vuosisatojen perintönä vahva kansallishenkisyys ja ortodoksinen mystiikka. 1900-luvun alun Venäjää leimasivat säännöllisesti leimahtava juutalaisvastaisuus ja yhteiskunnallista levottomuutta synnyttäneet vallankumousliikkeet. Tämän päivän Venäjän polttavia kysymyksiä on suhde etelään ja Islamiin.
Kiinnostava näkökulma Venäjän kehitykseen sisältyy filosofi Hermann Friedmannin teokseen Wissenschaft und Symbol 1940-luvun lopulta. Friedmann analysoi teoksessa venäläisen kansallishengen olemusta, mikä kiteytyy hänen mukaansa uskonnolliseen nationalismiin. Friedmann yhdistää kreikkalaisen kirkon tyylin tarkastelun venäläisen kansan uskonnollisen kehityshistorian analyysiin.
Friedmannin mukaan kirkon valta moskovalaisessa suuriruhtinaskunnassa oli alun perin vieraan valtion miehitysvaltaa. Friedmann vertaa tilannetta Saksaan. Protestanttiset saksalaiset ruhtinaskunnat olivat ennen uskonnonpuhdistusta Rooman vallan alaisia. Moskovalainen suuriruhtinaskunta kristillis-ortodoksisena valtiona oli alkuvaiheessaan henkisesti riippuvainen Bysantista.
Bysantin keisari ja Konstantinopolin patriarkka, joka asetti venäläisen kirkon päämiehen, metropoliitan, virkaansa, nauttivat korkeinta henkistä arvovaltaa myös Venäjällä. Friedmannin mukaan tataarien lyömiseen saakka laskettiin olevan 24 kiovalaista metropoliittaa.
Metropoliitoista suurin osa oli syntyperältään kreikkalaisia ja vain kaksi täysin varmasti venäläistä. Vasta Bysantin viimeisen keisarin kuolema 29. toukokuuta 1453 osmanien valtaan siirtyvän Konstantinopolin kaupungin muureilla asetti lopun Bysantin henkiselle ylivallalle Venäjällä.
Friedmannin mielestä Rooman vastustus venäläisessä kirjallisuudessa juontuu Bysantista. Roomalaiskatolista syntien anteeksiantamista rahalla arvosteltiin Bysantissa jo ennen Lutheria. Bysantissa vaikutti keisarikunnan loppuvuosina ortodoksinen ryhmittymä, jonka mielestä kaupungin keskelle tulisi sijoittaa ennemmin islamilainen turbaani kuin latinalainen piispanhiippa. Mika Waltari kuvaa tätä vastakkainasettelua hienosti romaanissaan Johannes Angelos.
Firenzen kirkolliskokouksen eräässä teologisessa kiistassa näkyy Friedmannin mukaan kreikkalaiskatolisuuden ja protestanttisuuden yhteys. Perustuuko ehtoollisen siunauksellinen voima pappien toistamaan Herran sanaan vai sitä seuraavaan seurakuntalaisten rukoukseen? Kreikkalais-skismaattisessa kirkossa aivan uudelle ajalle saakka esiintyvä seurakuntalaisten rukouksen voimaa korostava piirre on osoitus protestanttisen vireen läsnäolosta vanhassa kreikkalaisessa kirkossa.
Ajatus Moskovasta ikuisena kaupunkina ja kolmantena Rooma sekä ajatus Pyhästä Venäjästä ovat Friedmannista esimerkkejä maallisten ja taivaallisten napojen purkautumisena jokapäiväisessä elämässä. Munkki Philotheoksen epistolassa väitetään, että kaksi Roomaa on sortunut, mutta kolmas vielä seisoo ja neljättä ei tule enää olemaan.
Venäläisen kansan luonne on Neuvostoliitosta vuonna 1922 emigroituneen filosofi Nikolai Alexandrovits Berdjajevin (1874--1948) mukaan horjunut poliittisen ideologian ja Ilmestyskirjan idean välillä. Berdjajevin mielestä vanhauskoiset raskolnikot 1600-luvulla merkitsivät kapinaa kristinuskon politisoitumista vastaan.
Skismaattisessa vanhauskovaisuudessa ei ollut kysymys vain ristinmerkin muodosta tai vastaavasta, vaan siinä kansa heräsi epäilykseen, että todellinen kolmas Rooma, oikeauskoisten valtakunta, oli vaarassa. Antikristus oli skismaatikkojen mielestä saanut valtaansa sekä valtion että kirkon.
Venäläiselle uskonnollisuudelle ominaista on usein ollut perääntyminen maallisesta osoittamalla joustavuutta maallista hallitsijaa kohtaan. Tämä on ortodoksiassa päinvastaista verrattuna protestanttiselle maailmaan suuntautuvalle liikkeelle. Erikoisin venäläinen uskonnollinen liike ovat kenties hlystit, joiden ajattelu polveutuu jo ennen kristinuskoa vaikuttaneista venäläisistä riiteistä. Hlystiläisyyden mukaan rajoja rikkova hillitön synninteko mahdollistaa katumuksen ja jalostaa täten ihmisen sielua ja tuo hänet lähemmäksi Jumalaa.
Venäläisessä sadussa oikeauskoisten kaupunki vajoaa vaaran hetkellä järveen mukanaan kirkot ja luostarit ja odottaa nyt syvyydessä lunastusta. Konstantin Leontjewin (1831--1891) valtateoriat ovat muuttuneet ideoiksi siitä, että Venäjän tulisi perustaa ortodoksinen maailmanvalta. Näihin ajatuksiin liittyy myös teesi siitä, että Venäjää tulisi suojata oikeauskoisen ajattelun avulla länsimaisen näennäisedistyksen rappeuttavalta voimalta, vaikka se vaatisi hetkellistä järven pohjaan vajoamista.
Sekä Tolstoi, Dostojevski että Turgenev olivat yhtä mieltä siitä, että tavallisella kansalla on hallussaan unohdettu, pyhä totuus. Vain köyhyydessä on säilynyt Kristuksen todellinen henki kansan kärsimysten ansiosta. Miten 1900-luvun ja 2000-luvun historia muuttavat tätä käsitystä, jää nähtäväksi.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.