Venäjä listaa uhkakuvikseen vanhat tutut eli Naton ja Yhdysvallat. Se on valmis lähettämään asevoimiaan minne tahansa.
Vaikka Neuvostoliitto vaihtui Venäjäksi jo ajat sitten, jättivaltion näkemät perimmäiset uhkakuvat pysyvät samoina, samaten keinot vastata niihin. Tällainen jatkuvuus on selkeästi luettavissa vuoteen 2020 ulottuvasta Venäjän kansallisesta turvallisuusstrategiasta. Presidentti Dmitri Medvedev hyväksyi strategian keskiviikkona.
Venäjä on aina katsonut turvallisuuttaan geopoliittisesta näkökulmasta ja hakenut sitä sotilaallisesta voimasta. Niin nytkin. Neuvostoliitto kuroi 1970-luvulla umpeen Yhdysvaltain ydinase-etumatkan, ja alennustilasta noussut Venäjä oikein alleviivaa nyt, ettei kerran saavutetusta kauhun tasapainosta luovuta, oli kylmää sotaa tai ei. On strategiassa uuttakin: kansalaisten asemalle, talouskasvulle ja muille pehmeille turvallisuusarvoille ei ennen juuri ajatuksia uhrattu.
Vanhoista uhkakuvista mainitaan nimeltä sotilasliitto Nato ja nimettä Yhdysvallat. Venäjä ei edelleenkään hyväksy Naton "suunnitelmia siirtää liittokunnan sotilaallista infrastruktuuria kohti sen (Venäjän) rajoja ja yrityksiä antaa sille (Natolle) globaaleja tehtäviä".
Vaikka Venäjä puhuu paljon valtioiden täysivaltaisuudesta, siitä ei suoraan seuraa, että itsenäisillä valtioilla olisi sen mielestä oikeus valita itse turvallisuuspoliittiset ratkaisunsa. Venäjä näkee maailman yhä etupiireinä. Nato-kanta ei ole uusi, mutta kannan esittäjä on nyt paljon vahvempi kuin vuosikymmen sitten. Strategian Nato-viestin ensisijaisia kohteita ovat Ukraina ja Georgia, mutta kyllä se Suomeakin sivuaa ja kiinnostaa.
Toisaalla strategiassa sanotaan, että Venäjä voi lähettää asevoimiaan konfliktialueille tukeakseen strategista vakautta ja tasa-arvoista strategista kumppanuutta. Yhdysvallat ja Venäjä ristivät toisensa strategisiksi kumppaneiksi kylmän sodan jälkeen, mutta 2000-luvulla kumppanuus on taas huurtunut. Selkokielellä strategian linjaus tarkoittaa, että Venäjä voisi lähettää joukkojaan kutakuinkin minne tahansa. Tämä olisi suoraa paluuta kylmän sodan aikaan.
Neuvostoliitto/Venäjän suhde Yhdysvaltoihin on perinteisesti kaksijakoinen. Yhtäältä Yhdysvallat koetaan uhaksi, toisaalta mittatikuksi, jonka rinnalle ja miksei ohikin tekisi mieli päästä. Koska Venäjä on vasta kahdeksanneksi suurin kansantalous - tavoitteeksi asetetaan nyt viides sija - se haluaa olla Yhdysvaltain veroinen siinä missä se pystyy eli ydinasemahdissa. Tälle asialle uhrataan strategiassa enemmän tilaa kuin millekään muulle ja siihen aiotaan pyrkiä mahdollisimman halvalla. Ero neuvostoaikaan on se, ettei tuolloin säästelty.
Jos kohta Yhdysvaltain asema ainoana supervaltiona horjuu, kyllä Venäjänkin tapa katsoa maailmaa kapeasti näiden kahden valtion ydinasetasavertaisuuden ja Naton laajenemisen vastustuksen kautta alkaa olla aikansa elänyt. Strategia sivuuttaa Kiinan nousun ja myös sen, ettei Euroopan unioni ole sekään mikään heittopussi.
Ei ole mikään yllätys, että strategiassa kiinnitetään huomiota siihen, että kamppailu energiavaroista saattaa tulevaisuudessa läikkyä yli sotilaallisiksi konflikteiksi Venäjän tai sen liittolaisten rajojen lähellä. Kriittisiksi alueiksi luetellaan Lähi-itä, Barentsinmeri ja muut arktiset alueet ja Kaspianmeren alue.
Sen sijaan on yllätys, että presidentti Medvedevin laajakantoinen esitys Euroopan uudesta turvallisuusjärjestelystä ei ole juurikaan esillä. Melkoisen mustavalkoisessa linjapaperissa on kenraalien voimakas kynänjälki. Uhkia nähdään vanhaan tapaan vähän joka puolella, ja ratkaisutkin ovat vanhoja.