Ote pitkään venäläisten kanssa yhteistyötä harrastaneen henkilön tuoreesta sähköpostiviestistä: "Venäläiset taas ovat söhränneet tapansa mukaan. Meille ei muutoksesta ilmoitettu mitään." Asia, joka oli kertaalleen sovittu tapahtuvaksi yhtenä aikana ja valmisteltu sen mukaan, tapahtuukin toisena aikana.
Mitä silloin tehdään? Purraan hammasta ja mennään tilaisuuteen, otetaan yksi askel lisää kanssakäymisen pitkällä saralla. Tätähän tämä tuntuu olevan. Tuli mitä tuli, asiat hoidetaan, koska ei hoitamattakaan voi olla.
Kokemus opettaa myös sen, että asiat venäläisten kanssa yleensä jotenkin järjestyvät. Jos ei yhdellä tavalla, niin sitten ehkä toisella. Pääasia, ettei jätä leikkiä kesken.
Tuoretta mielipidekyselyä suomalaisten yllättävän kielteisestä suhtautumisesta venäläisiin on jauhettu jo riittämiin. Se antakoon silti aasinsillan kertoa paikasta, jollaisen näkeminen antaa edes vähän eväitä ymmärtää, mistä naapurimaassa on kyse.
Pieni kaupunki nimeltä Staraja Ladoga, Vanha Laatokka, sijaitsee parin kolmen tunnin ajomatkan päässä Pietarista itään. Se on asettunut leveän Olhava-joen kumpuileville rannoille, eikä se oikeastaan ole kaupunki, vaan muinainen valtakunta. Kaikkein ensimmäinen sellainen.
Sen vierestä on mennyt kauan sitten kuuluisa kauppareitti pohjoisesta etelään, kohti Ilmajärveä, Kiovaa ja Mustaamerta, kohti Volgaa, Bysanttia ja kalifikuntia, ja samaa reittiä kulkivat arabialaiset rahat toiseen suuntaan. Se oli yksi viikinkien vanhoista elinsuonista.
Vihreät korkeat hautakummut Olhava-joen varressa kertovat ruhtinaista ja sotureista jossain ihmisten muistin tuolla puolen. Vanhan Laatokan iäksi laskentaan noin 1250 vuotta. Silloin se oli tärkeä kauppakeskus, ja noiden alueiden pääkaupunki. Vanhassa Laatokassa lausuttiin Rurikin dynastian syntysanat vuonna 862, ja siitä alkoi valtiomuodostus kohti nykyistä Venäjää, monen mutkan kautta. Rus, Rossija, ryssä, Ruotsi - kaikki sanat ovat samaa juurta.
Norjalainen kuningas Erik riehui noilla seuduin, ruotsalaisetkin panivat paikan sileäksi 1100-luvulla. Vähitellen keskus siirtyi jokea ylemmäs, Novgorodiin, ja sinne syntyi kauppiaiden, pappien ja soturien valtio, jonka piiriin Oulun aluekin hetken kuului, silloin kun Kastelliin linnaa rakennettiin. Novgorodin valtiomuoto oli yksi demokraattisimpia, joita 1300-1400 -lukujen maailmasta löytyi, mutta Iivana Julma lopetti sen tavalla, joka värjäsi joen punaiseksi verestä Vanhaan Laatokkaan asti.
Ja vain 65 vuotta sitten jokivartta työntyi pohjoiseen kohti Pähkinälinnaa saksalaisten panssarikärki, tarkoituksena saartaa Leningrad myös idästä ja tuhota miljoonakaupunki viimeiseen naiseen ja lapseen. Osaksi Leningradin pelasti Mannerheim, tsaarin upseeri, jolla oli kyllin historian ymmärrystä pysäyttää suomalaisjoukot Kannaksella.
Nyt Vanhassa Laatokassa on vuosisatoja vanhan linnoituksen rauniot, unelias historian museo, pikkukaupungin tavallisia nuhjuja elementtitaloja, ja naisluostarin jäänteet erilaisina tiilien ja rojun kasoina. Pari vuotta sitten paikan päällä käydessä yksi iso luostarin rakennus oli jotenkin ehjänä, ja sen sisältä kuului ääniä, naurua ja musiikkia.
On sanottu, että Vanhan Laatokan asukkaat ovat kasvonpiirteiltään slaavilaisimpia kaikista. Sitä oli seudulla vaikea sanoa, sillä juuri ketään ei näkynyt missään. Venäläistä maisemaa leimaa usein valtava autius, tila ja hiljaisuus. Joen toisella puolen oli pieni kylä, kaksi kallellaan olevaa hoitamatonta pientä kirkkoa, ja jokirannassa neljä mummoa lastaamassa neljää raskasta säkkiä kahteen vetokärryyn.
On vanha kliseemäinen sanonta, että Venäjä on ikuinen. Tällaisissa paikoissa se nimenomaan näyttää siltä. Aikaa ei ole, vuosisadatkin tulevat ja menevät, samaa Venäjää yhtä kaikki. Tila ja aika eivät lopu koskaan.
Suomalaiset Karjalan-kävijät ovat päivitelleet rappiota, tuhoutuneita kirkkoja ja kaiken särkymistä. Mutta mitä on syvin venäläinen maaseutu? Tuhoutuneita tärveltyjä kirkkoja, luostari rauniokasana, ruskeat mökit seinät vinossa ja juurikasmaa hoidettuna, mummot työntämässä raskasta kärryä ylämäkeen, miehet ja nuoret herra ties missä.
Takana on kokonainen väärin eletty vuosisata, joka on jättänyt jälkeensä hirvittävän määrän raunioita, ihmisten ja rakennusten raunioita, kautta koko valtavan maan. Mutta aina tulee uusi talvi, aina tarvitaan kaalia ja perunoita, ja aina löytyy jostakin kylliksi mummoja tekemään sen, mihin kukaan muu ei kykene. Eli selviämään, tulipa eteen mitä tahansa.
Ei suhtautumista tällaiseen kaikkeen voi mitata millään myönteisyys-kielteisyys -mittarilla. Se on absurdia, turhaa.
Mutta yhtä turhaa on se, jos Suomessa aletaan elää, kuin Venäjällä ei sen kummemmin olisi merkitystä. Siitäkin suhtautumisesta asennetutkimukset ja arkihavainnot antavat viitteitä - mutta ei historiaa voi kieltää, eikä kiertää.
Jos historiasta jotain voisi oppia, ehkä sen, että parasta on yrittää tuntea naapuri ja samaan aikaan pitää jalat maassa. Ei se ole niin helppo taito kuin luulisi. Yhtä hyvin ryssäviha kuin neuvostomaan silmitön ihannointi ovat olleet suuria virheliikkeitä. Jos nyt alkaa levitä täysi välinpitämättömyys höystettynä tietämättömyydellä, se on pakko lukea vahingollisuudessa samaan sarjaan.