Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Venäjä on meille hyvä vihollinen. Joskus niin on syystä, joskus kuin vanhasta muistista syyttä. Vanhan vainoojan viaksi on vaivatonta lukea kohtaamiamme vitsauksia, sillä samalla vapahdamme kätevästi itsemme omista synneistämme.
Suomessa toimivan metsäteollisuuden nykykriisin selittäminen Venäjän kiristyneellä puutullipolitiikalla on heijastumaa tästä ilmiöstä. Selitys ei silti ole vain hyödyllisen viholliskuvan loihtimana tuulesta temmattu. Itäisen tuontipuun rajulla hinnannousulla on vähintään pieni osansa vaikeuksien synnyssä.
Kriisin varsinaiset syyt ovat tosin syvemmällä maailmantalouden mullistuksissa ja yhtiöiden vanhoissa reitinvalinnoissa. Yhtiöiden monet suuret askeleet ovat osoittautuneet viimeistään muuttuneissa oloissa katastrofeiksi.
Venäjän ja Suomen tiivis kohtalonyhteys on joka tapauksessa geopoliittinen realiteetti. Matti Klinge ei ole turhaan ja väsymättä korostanut Pietarin perustamista vuonna 1703 Suomen tulevan historian tärkeimpänä käännekohtana. Tätä taustaa vasten meidän olematon venäjän kielen ja kulttuurin harrastuksemme on kuin oman oksan sahaamista: hölmöläisten touhua, johon vähintäänkin opetusviranomaisten olisi aktiivisesti etsittävä parannusta.
Myös Suomen metsäteollisuuden ja Venäjän kohtalonyhteys on syvempi kuin ensi tuntumalta luulisi.
Itse asiassa Suomen moderni paperiteollisuus syntyi 1870-luvulta lähtien täysin Venäjän markkinoiden varassa. Kasvava kulttuurimetropoli Pietari veti kiihtyvällä kysynnällään puoleensa muiden ohella paperitehtailijoita. Kiskotkin veivät sopivasti etelään: Venäjän strategisia tarpeita palvelemaan rakennettu Riihimäki-Pietari -rautatie yhdisti Kymenlaakson paperiteollisuuskeskittymän päämarkkinoihin.
Kaiken lisäksi Venäjän tullipolitiikka suosi välillisesti suuriruhtinaskunnan paperiteollisuutta. Venäjän ja Suomen välillä oli valtioyhteydestä huolimatta tulliraja, mutta se oli oleellisesti matalampi kuin Venäjän tullimuuri suhteessa keisarikunnan ulkopuolisiin tahoihin. Tämä tarjosi Suomen paperipatruunoille tuntuvan kilpailuedun verrattuna samoista markkinoista kamppailleisiin skandinaavisiin ja saksalaisiin tuottajiin.
Suomalainen paperiteollisuus valtasikin Venäjän tullipolitiikan tukemana merkittävän osuuden jättivaltakunnan markkinoista. Tämä herätti Venäjän oman paperiteollisuuden huutamaan valtiotaan apuun suojaksi tuhoisalta suomalaiskilpailulta.
Keisarillinen hallitus oli kuitenkin tässä tapauksessa haluton tukemaan venäläisiä paperitehtailijoita. Voimistunut valtakunnallinen yhdenmukaistamispolitiikka edellytti pikemminkin Suomen tulliautonomian ja muiden erityispiirteiden häivyttämistä kuin suuriruhtinaskunnan ja Venäjän erkaannuttamista toisistaan tullirajaa korottamalla.
Suomalaisen paperiteollisuuden pelasti siis Venäjän poliittinen johto, joka keisarikunnan uudenaikaistamispyrkimyksissään tavoitteli imperiaalista yhteenkuuluvuutta ja oli siksi poistamassa valtakunnan sisäisiä tullirajoja kokonaan.
Asetelman teki asiaan kuuluvan monimutkaiseksi se, että Pietarissa tehdyt suunnitelmat tullirajojen poistamisesta ja keisarikunnan hallinnon modernisoimisesta koettiin Suomessa poliittisena sortona: suuriruhtinaskunnan itsehallinnon murskaamisena. Se mikä oli hyvää idänmarkkinoilla eteneville Suomen paperinvalmistajille ei ollutkaan hyväksi kansallista erityistietään puolustaneelle Suomelle.
Suurten tavoitteiden ja välittömien etujen sekavasta vyyhdistä syntyvä paradoksi koettiin myös Venäjän puolella. Poliittisesti Suomi-syöjänä tunnettu Novoje Vremja ja muu valtalehdistö ei suinkaan ryhmittynyt tukemaan venäläistä paperiteollisuutta suomalaisten paperivarjaagien hyökkäyksiä vastaan.
Suuret lehtitalot halusivat ostaa hyvälaatuista ja sopuhintaista suomalaista paperia, eivätkä suurin surminkaan aikoneet alistua tullimuurein suojattujen kotimaisten tehtailijoiden armoille. Siksi suomalainen paperiteollisuus saavutti vuoden 1910 tienoilla loistavan torjuntavoiton venäläisestä paperiteollisuudesta venäläisen lehdistön avulla: murhaavista tullinkorotuksista luovutiin ja Kymiyhtiö ja kumppanit saivat jatkaa voittokulkuaan itämarkkinoilla.
Kirkkaat torjuntavoitot eivät poistaneet uhkaa, eivätkä ahkeran käytäväpolitiikan tarvetta, jota suomalaisten metsäyhtiöitten oli Pietarissa harjoitettava yhteisvoimin. Pietarissa lobbaaminenkaan ei tuonut tuloksia keisarikunnan ajautuessa 1917 syvenevään sekasortoon. Venäjän kaaos kuljettikin Suomen paperiteollisuuden varsinaiseen kuolemanlaaksoon, jota maailmansota ja kevään 1918 kapina osaltaan syvensivät. Kesällä 1918 paperiteollisuuden kapasiteetista oli vain neljännes käynnissä eikä toivoa paremmasta ollut näköpiirissä.
Venäjän sortuminen pakotti suomalais-yhtiöt dramaattiseen täyskäänökseen: sellun- ja paperinvalmistajien oli pakko vallata paikkansa länsimarkkinoilta. Vasta nyt syntyi se länteen suuntautunut paperiteollisuus, jota olemme pitkään tottuneet pitämään itsestäänselvyytenä.
Todellisuudessa länsimarkkinoiden varassa syntyi ja kasvoi metsäteollisuuden päähaaroista alkujaan suurin eli sahateollisuus. Sahaajille Venäjä tuotti pahoja koettelemuksia 1920-luvun lopulla. Vanha sahatavaran suurtuottaja palasi silloin, nyt Neuvostoliittona, länsimarkkinoilla huikeilla volyymeilla ja dumppaushinnoilla, joilla suomalainen sahateollisuus pudotettiin polvilleen - ja Suomi suistui pahaan pulakauteen.