Barack Obama on ihailtavasti kaapannut propaganda- ja kaikki muut aloitteet haltuunsa. Kimmeltävä pöly on tuskin vielä laskeutunut Obaman Euroopan-kiertueen jäljiltä.
Mitä kaikesta hälinästä ajatellaan Kremlissä, jonka suhtautuminen Obaman hallintoon oli ilmeisesti aluksi hieman varautunutta?
Kun Obama ja kollega Dmitri Medvedev tapasivat äskettäin Lontoossa, ero entiseen oli tarkkailijoiden nähtävissä. Esimerkiksi George Bush nuorempi näytti aikoinaan keskittyvän henkilösuhteiden virittelyyn Vladimir Putinin kanssa ja katsomaan syvälle tämän silmiin sielun nähdäkseen. Obamalla ja Medvedevillä oli sen sijaan agenda, he näyttivät puhuvan asioista asioina ja totesivat myös maidensa erimielisyydet.
Obaman aikaansaaman globaalin poliittisen ilmapiirin muutoksen uskotaan nyt luoneen Moskovassakin positiivisia odotuksia. Lontoossa syntynyt sopimus strategisten aseiden vähentämisneuvotteluiden uudesta alusta ei ollut kuitenkaan mikään erityinen läpimurto, eikä vielä paljon kerro suhteiden tilasta. Kyse oli selkeästi yhteisestä edusta.
Obaman tähdittämässä Naton juhlakokouksessa puolestaan jätettiin Ukrainan ja Georgian jäsenyyskysymys ainakin virallisesti käsittelemättä. Erityisesti Naton suurten eurooppalaisten jäsenmaiden huoli talous- ja turvallisuussuhteiden rassaamisesta Venäjän kanssa johti osaltaan siihen, että Ukraina ja Georgia lie nostettu hyllylle pitkäksi aikaa.
Kenties jossakin päin Natoa on esitetty sellainenkin kysymys, kuka haluaisi Ukrainaan kuuluvalle Krimille ankkuroidun Venäjän Mustanmeren laivaston Naton sisään. Kremlillä on syytä tyytyväisyyteen.
Kiinnostava on myös Obaman ehdollinen kädenojennus Iranille. Onhan Iranin ydinohjelman rauhanomaisuus myös selkeästi Venäjän intressi tilanteessa, jossa Iran näyttää kuitenkin havittelevan vähintään ydinaseistautumisen edellyttämää tietotaitoa.
Obama on myös ilmaissut, että Venäjää tarvittaisiin Iranin suostutteluun. Moskovan vaikutusmahdollisuudet voidaan kyseenalaistaa, mutta tarjottu rooli sitä varmaan miellyttää. Sen sijaan Iranin liika "lännettyminen" olisi tuskin Venäjän mieleen, eikähän sellainen kovin todennäköiseltä toistaiseksi näytä.
Iran epäilemättä haluaisi yhä isommaksi energianviejäksi maailmanmarkkinoilla, mihin se tarvitsisi lisää kuljetusreittejä. Sen ja lännen välien teoreettinen kohentuminen siihen mittaan, että taivaanrannalla häämöttäisi Iranin kytkeytyminen Eurooppaan johtavaan Nabucco-kaasuputkeen, olisi venäläisittäin painajainen.
Samaan aikaan Venäjä pitää kynsin hampain kiinni roolistaan Iranin laajenevan ydinvoimakapasiteetin rakentajana myös tulevaisuudessa. Iran on iso peluri ja pelimerkki.
Lopulta tullaan kiistaan Puolaan ja Tshekkiin suunnitellusta ohjuskilvestä. Se pysynee vielä kauan ratkaisemattomana.
Obama julisti Euroopassa, ettei Yhdysvallat luovu ohjuskilpihankkeesta niin kauan kuin Iranin uhkaa reaalisena pidetään. Samalla Obama on todennut, että ajatollahien kaitseminen kaidalle tielle tekisi uuden infrastruktuurin tarpeettomaksi.
Kysymys saattaa olla vielä monimutkaisempi. Yhdysvallat haluaa pysyä kaikkialla johtavana asevoimana, joka torjuu ennalta uusia alueellisia uhkatekijöitä ja haasteita. Venäjä puolestaan lie perimmältään huolissaan siitä, että ohjuskilpi olisi askel kohti Tähtien sota -illuusion kaltaista entistä tehokkaampaa strategista ohjustorjuntaa.
Ohjuskilpikin pysyy pitkään isona pelimerkkinä.
jarmo.rantalainen@kaleva.fi