Vielä ei pysty tarkkaan arvioimaan, kuinka pahasti suomalainen media on mennyt vikaan selvittäessään ja selittäessään Kaukasiassa viimeksi kuluneen kuukauden aikana tapahtunutta. Joka tapauksessa edelleen täytyy lukea ulkomaisia - länsieurooppalaisia - sanoma- ja aikakauslehtiä löytääkseen sellaisia kriittisiäkin arvioita, joissa tilanne nähdään koko laajuudessaan ja kaikissa yhteyksissään.
Kesti turhan kauan sekin, ennen kuin suomalaisen median oli pakko - tosin jotenkin vaisusti - myöntää, että sotatoimet aloitti Georgian presidentti Saakashvili, joka lähetti joukkoja Georgiasta käytännössä irrottautuneen Etelä-Ossetian pääkaupunkiin Tshinvaliin. Tämä aseellinen hyökkäys, joka kohdistui myös venäläisiin rauhanturvaajiin, johti Venäjän vastaiskuun seuraavana päivänä. Mitä sitten seurasi, on tunnettua.
Voidaan kysyä, menikö Venäjä ansaan. Oliko Georgian hyökkäys provokaatio, jonka tarkoitus oli saada Venäjä käyttäytymään juuri niin kuin se sitten käyttäytyi? Saakasvilin hallinto ei kuulu demokratioihin parhaasta päästä. Georgialaiset intellektuellit luonnehtivat Saakashvilin USA:n sponsoroimaksi nukkehallitsijaksi, joka ei tee päätöksiä kysymättä ensin USA:lta. Ilman sieltä tulevien neuvonantajien ja kuiskuttelijoiden suosituksia hän tuskin olisi ryhtynyt hyökkäykseensä. Vähän tarpeetonta lisätä, että Venäjän ja USA:n välien kylmeneminen tekee lamassa elävässä USA:ssa hyvää aseteollisuuden tilauskannalle.
Provokaatio tai ei, suuressa mittakaavassa on kuluneina vuosina tultu siihen, että Venäjä kysyy, kuinka pitkälle USA saa ja voi hyödyntää Neuvostoliiton luhistumisesta varmistunutta asemaansa maailman ainoana supermahtina. Onko USA:n maailmanlaajuisella edunvalvonnalla enää mitään rajaa? Tämän suurvallan jatkuvana pyrkimyksenä on saada välittömään tai välilliseen kontrolliinsa niitä raaka-ainevaroja, joita sillä ei ole riittävästi omasta takaa. Öljy on niistä ensimmäisiä.
Kilpailijoita tässä edunvalvonnassa USA ei siedä, kaikki keinot tavoitteiden saavuttamiseen ja pitämiseen ovat sallittuja: politiikka, talous, asevoima. Voimapolitiikkaa käytetään tarvittaessa, esimerkiksi siellä missä raakaöljyä tuotetaan ja missä sen kuljetusreitit menevät. Georgia on tässä suhteessa strategisia maita.
Yksi tapa varmistaa USA:n hegemoniaa on Venäjän eristäminen, sen patoaminen (containment), kuten Neuvostoliittoakin padottiin. Venäjä on ahdistettava sotilaallisesti nurkkaan, se on lännessä ja etelässä ympäröitävä Natoon liittyneillä naapurivaltioilla. Usko Venäjän ikuiseen aggressiivisuuteen on yhtä suuri kuin sokeus nähdä USA aggressiivisena valtiona. Vuoden 1989 jälkeisessä Euroopassa ei ole pyritty todelliseen eurooppalaiseen yhteistyöhön, jossa Venäjä olisi tasa-arvoisesti mukana, vaan edelleen pikemminkin Venäjän patoamiseen. Turkkia on pidetty läheisempänä yhteistyökumppanina kuin Venäjää.
Ei pidä ihmetellä, että Venäjä on sekin kiinnostunut siitä, missä energian kuljetusreitit kulkevat ja että se katsoo jännityksen lisääntyvän, kun Nato tuodaan sen rajoille. On vain muistettava, miten USA vastaavassa tilanteessa aikanaan reagoi Kuuban kriisin aikana.
"Maailmanpolitiikan suuri käänne", suomalainen media kirjoittaa: "Venäjän päätös palata kovan suurvaltapolitiikan tielle", toinen lisää. "Venäjän ja lännen välit on tulehduttanut se, että Venäjä on käyttänyt kovaa voimaa kovimmassa eli sotilaallisessa muodossaan, sumeilematta."
Kaksinaismoraali on huipussaan. Jos viime vuosilta etsitään suurta käännettä, se oli kai USA:n ja sen liittolaisten hyökkäys Irakiin vuonna 2003, jolle esitetyt perusteet osoittautuivat keksityiksi. Se oli laiton hyökkäys, jonka ensi tuloksia maan valtauksen jälkeen oli nukkehallituksen pystyttäminen. Tosiasiassa maassa jatkuu USA:n johtama miehitys kuudetta vuotta, ihmishenkien menetys on jatkuvaa. Suomen hallitus tuomitsi aikanaan Irakin sodan, mutta ääniä ei ole kuulunut viisi vuotta jatkuneen laittomuuden pikaiseksi lopettamiseksi.
Vai oliko "suuri käänne" jo Kosovon sota, jonka Nato vuonna 1999 kävi Jugoslaviaa vastaan. Sillä kertaa USA oli separatistien puolella. Jugoslavian aluetta, myös sen pääkaupunkia Belgradia, pommitettiin kymmenen viikkoa. Pommituslentoja oli kymmeniätuhansia. Presidentti Martti Ahtisaari kävi "suuressa sovittelijantehtävässään" painostamassa Jugoslavian johtoa hyväksymään USA:n sanelemat ehdot. Lopputavoitteena oli, kuten nyt tiedetään, Kosovon irrottaminen Jugoslaviasta.
Kun USA lähtee käyttämään asevoimaa, takana on aina omien taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten etujen turvaaminen. Sama pitää paikkansa Venäjään nähden, piti nytkin, eikä Venäjän toiminta ole sen kummempaa kuin USA:n, ei sen ala-arvoisempaakaan, vaikkakaan ei sillä tavoin maailmanlaajuista.
Kosovon-sotaretkellään Nato tarjosi Venäjälle mallin ja perusteet. Venäjän sotilaalliset toimet Kaukasiassa ovat olleet suhteettomia, ylimitoitettuja, verrattuna siihen hyökkäykseen mikä ne aiheutti. Esitetyt perusteet näin laajalle sotilaalliselle toiminnalle ovat tietenkin näennäisperusteluja. Öljynkuljetusreittien valvonta näkyy Venäjänkin toimien takana, sekä todennäköisesti myös halu näyttää USA:lle, että sen hegemoniapyrkimyksillä on rajansa. Georgian-sota oli reaktio Kosovon-sotaan.
Lännellä vain on kaksi mittatikkua, toinen omia toimia varten ja toinen Venäjää varten. Kun USA käyttää maailmalla luvattomasti asevoimaa, se enintään tekee viattomia "virhearvioita", mutta Venäjä, kun se vähässä määrin seuraa USA:n jälkiä, saa päälleen kansainvälisten suhteiden tulehtumisen.
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus