Venäjä on vastakohtien maa. Toisaalta se on maailman ehkä rikkain energiaresursseiltaan, toisaalta se ei kykene toimittamaan energiaa edes omille alueilleen, jotka hytisevät jo talvea odotellessa. Taustalla on taloudellinen yhtälö, jota voi havainnollistaa luvuilla.
Kun sellaiset länsimaat kuin Saksa ja Sveitsi kuluttavat 4-6 tonnia energiaa asukasta kohden ja saavuttavat tällä tavoin 30 000-35 000 dollarin bruttokansantuotteen (bkt), niin vastaavalla määrällä energiaa Venäjä tuottaa samaan aikaan 2000 dollarin bkt:n.
Talouden tosiasiallista tehottomuutta kompensoidaan valtavalla energian tuhlauksella. Asiaa ei suinkaan paranna maan energiamix, kulutuksen jakaantuminen eri energialajien kesken. Venäjä käyttää eniten kalleinta energiaa, kaasua.
Maan energiatase oli vuonna 1998 seuraava: kaasu 52, öljy 23, kivihiili 18 (vaikka resurssit ovat maailman suurimmat), atomivoima 4 ja muut 3 prosenttia. Venäjä on "kaasuvaltio" ja Gasprom on valtio valtiossa. Niinpä presidentti Vladimir Putinin edusmiehiä näkyy tämän energiajätin johtoelimissä, vaikka heidän kokemustaustansa on lähinnä maan turvallisuuspoliisin puolelta.
Toinen osa Venäjän energiakompleksia onkin sitten yksityistetty ja siellä vastaan tulevat sellaiset oligarkkien omistamat yksityiset yritykset kuin Lukoil ja Jukos. Nämäkin ovat kuitenkin riippuvaisia energian vientimonopolista, Transneftistä, valtiollisesta gigantista, joka määrittelee öljynkuljetuksen hinnat.
Näin Venäjä edelleen roikkuu vanhan valtiososialismin ja markkinatalouden välissä säilyttäen vanhoja rakenteita ja pidätellen uusia. USA ja muut länsimaat suosittelevat vanhojen rakenteiden purkamista, mutta eivät toisaalta halua heikentää Vladimir Putininin valta-asemaakaan.
Venäjä on kaikista vastakohtaisuuksistaan huolimatta yksi tärkeimmistä pelaajista energian maailmanmarkkinoilla. Se johtuu siitä, että jo aikanaan Neuvostoliitto teki strategisen päätöksen putkilinjojen rakentamisesta idästä länteen ja siitä, että maan sisäisistä jakeluongelmista huolimatta energiaa riittää valtavasti myös vientiin.
Rahaa tulee helposti niin kauan kuin energian maailmanmarkkinahinnat vain sen sallivat. Tälläkin alalla yhtälöt ovat yksinkertaiset:
Venäjän öljy ja kaasu vastaavat 40-50 prosenttia Venäjän viennistä, 30 prosenttia valtion verotuloista ja 13 prosenttia kansantulosta.
Muutokset maailmanmarkkinahinnoista koskettelevat siis samalla myös Venäjän koko taloutta ja budjettia.
On laskettu, että öljyn hinnan lasku dollarilla barrelilta vähentäisi 0,4 prosenttia maan kansantuloa. Samalla romahtaisi valtion budjetti ja siihen liittyvät ohjelmat. Voi ymmärtää, miksi Venäjä seuraa äärimmäisen suurella kiinnostuksella Irakin kriisiä ja on ottanut siihen hyvin pragmaattisen otteen.
Suomi on viime aikoina ottanut aktiivisesti kantaa Venäjän öljynvientiin, erityisesti sen turvallisuuteen Suomenlahtea ja Itämerta ajatellen.
Venäläisten virkamiesten ja poliitikkojen kannanotot eivät ole ilahduttaneet: mitä siinä metelöitte, me teemme kansainvälistä kauppaa. Myös USA:n kanssa. Siksi tarvitsemme myös lisää satamakapasiteettia Suomenlahden rannalle. Näin argumentoidaan ja myös toimitaan - amerikkalaisella rahoituksella. Tosin jenkit rahoittaisivat Murmanskia pikemmin kuin Suomenlahtea.
Strategisista syistä Venäjä puolestaan haluaa näyttää läsnäoloaan nimenomaan Itämerellä, vaikkapa vain harjoittaakseen aktiivista politiikkaa Baltian maiden suuntaan. Venäjä on muutaman vuoden kuluessa, vuodesta 1998 alkaen, muuttanut profiiliaan kansainvälisillä energiamarkkinoilla. Venäjästä on tullut suuri vientimaa, ainoastaan Saudi-Arabia päihittää sen öljynviennillään.
Suuressa öljybisneksessä puhutaan suurista rahoista. Amerikkalaiset ovat kiinnostuneita Siperian öljystä, venäläiset amerikkalaisista dollareista. Lyhin tie yhdistää intressit olisi Murmansk, siis sen kautta kulkeva suuri öljyputki ja vientiväylä. Se maksaisi 2-4 miljardia dollaria. Se mullistaisi Suomenlahteen nojaavan öljynvientistrategian ja avaisi pohjoisen väylän.
Vastaava järjestely Sahalinin saaren luona maksaisi jo yli 15 miljardia dollaria. Mutta maksajina olisivatkin nyt USA:n lisäksi muun muassa Japani ja Kiina.
Venäjä keskustelee energiayhteistyöstä myös EU:n kanssa. Samaan aikaan kun haaveillaan huikeista energiaprojekteista Murmanskin ja Sahalinin suunnalla, Venäjä ei itse kykene vastaamaan arkipäiväisten ongelmien ratkaisuista. Toisaalta Venäjä saattaa USA:n tavoin ja kenties yllyttämänä jättää Kioton ilmastosopimuksen ratifioimatta ja kehuskella sillä, että ilmaston lämpeneminenhän vain auttaisi kylmää Siperiaa. Se siitä yhteisvastuusta
Yleisesti kuitenkin ajatellaan, että Venäjä yrittää globaalia politiikkaansa koventamalla saada muun maailman mukaan Venäjän rakennemuutokseen. Maan pitäisi saada valtava määrä dollareita ja euroja vanhentuneen teollisuutensa modernisointiin.
Juuri tämä "savupiipputeollisuus" on syynä Venäjän kehnoon esitykseen maailmanmarkkinoilla.
Se voi ostaa ja myydä "savuosuuuksia" globaaleilla markkinoilla, mutta sen todellinen pyrkimys on aito modernisaatio: länsimaisen tason teknologian tuottaminen Venäjällä.
Suomi ei ole suinkaan vähäinen tekijä. Nokia rakentaa tehtaita jo Kiinaan. Ehkä eräänä päivänä näemme ihmeen myös Venäjällä. Uusi firma Nokia-Taikonaut perustetaan Venäjälle tuottamaan elektroniikkateollisuuden komponentteja.