Venäjän ja Naton yhteistyö on nopeasti edennyt julistuksista käytäntöön tavalla, jonka pitäisi heijastua myös Suomen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.
Kun Suomessa keskustellaan turvallisuuspolitiikasta, viitataan usein suoraan tai epäsuorasti Venäjään. Siitä suunnasta haetaan perustelua sekä Natoon liittymisen puolesta että sitä vastaan, näkökulmasta riippuen.
Molemmissa tapauksissa lähtökohtana on ajatus, että Nato ja Venäjä ovat toisilleen jonkinlaiset vastaparit. Tämä kylmän sodan kaudelta periytyvä ajattelutapa vastaa kuitenkin todellisuutta yhä huonommin. Naton ja Venäjän kumppanuus on nimittäin syventynyt nopeasti tavalla, joka antaa vähitellen oikeuden puhua Venäjästä jonkinlaisena läntisen sotilasliiton ulkojäsenenä.
Koska Suomi ei kuulu Natoon, täällä seurataan varsin huonosti sitä, mitä sotilasliiton sisällä itse asiassa on meneillään. Naton ja Venäjän välisen neuvoston perustaminen puolitoista vuotta sitten pantiin kyllä merkille, mutta kehitys sen jälkeen ei suinkaan ole jäänyt pelkkien julistusten ja kokousten tasolle.
Meneillään on määrätietoinen pyrkimys saattaa asevoimien käytännön yhteistyö tasolle, jossa ne pystyisivät ainakin joissakin tilanteissa operoimaan yhdessä. Joulukuun alussa pidetyn Naton ja Venäjän ministerikokouksen loppupapereissa tämä tavoite korostuu silmiinpistävän selvästi. Kyse on paljosta muustakin kuin rauhanturvaoperaatioista ja terrorismin vastaisesta toiminnasta. Laajan poliittisen vuoropuhelun kautta haetaan yhteistä lähestymistapaa turvallisuuspolitiikan kysymyksiin.
Yhteistyön vieminen käytäntöön on meneillään muun muassa laivastovierailuissa, ilmatankkauksessa, ilmatilatietojen vaihdossa, ohjuspuolustuksen komentotilanteissa, Venäjän kuljetuskapasiteetin käytössä, terrorismin vastaisissa operaatioissa ja niin edelleen.
Koko Naton ja Venäjän yhteistyön nykyisillä muodollisilla puitteilla on ikää vasta puolitoista vuotta. Yleensä kansainvälisessä yhteistyössä tällainen aika menee vasta uusien rakenteiden vakiinnuttamiseen, mutta tässä on toimittu toisin. Työ on lähtenyt hyvin määrätietoisesti suuntautumaan kohti käytäntöä, uusia tavoitteita on haettu, eikä tämä olisi mahdollista ilman molempien osapuolten selvää poliittista tahtoa.
Venäjä on sisällä Natossa varsinaisia turvatakuita ja sotilaallista päätöksentekoa lukuunottamatta. Poliittisen tason ohella hiotaan asevoimien käytännön yhteistyötä. Venäjän asevoimat on laiva, joka kääntyy hitaasti, mutta tuon käännöksen suunta on tällä hetkellä selvä. Se vie kohti Natoa, ei poispäin siitä. Samalla maa toki pitää tiukasti kiinni omista intresseistään ja valvoo omia etujaan.
Kysymys Venäjän varsinaisesta jäsenyydestä sotilasliitossa ei tällä hetkellä ole ajankohtainen, mutta oleellista on, että tuota kysymystä ei enää pidetä lähtökohtaisen mahdottomana. Venäjä on tällä hetkellä paljon syvemmällä Naton rakenteissa ja paljon paremmin sen kehityksestä informoitu kuin Suomi. Venäjä ja Nato pitävät toisiaan kumppaneina ja analysoivat uudet uhkakuvat kuten terrorismin samoista lähtökohdista.
Tämän kehityksen valossa Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys tietäisi myös nykyistä tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa. Vaikutelmaksi jää helposti, että suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun on vaikea seurata sitä vauhtia, jolla maailma ympärillä itse asiassa on muuttumassa.